Top Social

Maria (is) Strong

Kaikkea ei voi laittaa ruuhkavuosien syyksi

sunnuntai 22. lokakuuta 2017
Olen ollut viime vuodesta saakka melko poikki. Vaikka tein töitä osa-aikasesti, niin vapaapäivätkään eivät saaneet väsymystä täysin pois. Sitä olotilaa olisi kai voinut kutsua jo silloin nimellä fatiikki. Alkuvuodesta totesin jo, että minun täytyy alkaa tekemään pidempiä kävelylenkkejä, kun jalat ovat alkaneet tuntua jotenkin väsyneiltä. Jo viime vuodesta saakka aamuisin vaivanneet kömpelön jäykät jalat laitoin unohtuneen venyttelyn ja lähestyvän neljänkymmenen iän piikkiin (juu, ajattelin, että kun ikää tulee 40, niin kunto alkaa jo siitä rapistumaan). Huhtikuussa jyystin kaulimella kummalta tuntuvaa jalan reisilihasta kun ajattelin ihmeellisen vedon polvessa olevan jäykän lihaksen syytä. Ei ollut.

Kaikki oireeni sopivat niihin paljon puhuttuihin "ruuhkavuosiin" eli pienten lasten perheeseen. Jotenkin niistä kun lukee ja kuulee, niin vanhemmat on väsyneitä ajatteli oman uupumuksen olevan samaa sorttia. Rajansa kuitenkin silläkin. Ei ruuhkavuosien väsymys ole sitä, että kotona ollessa ei meinaa jaksaa väräyttää eväänsäkään sängynpohjalta ja kaikki kotitoimet tuntuvat Mount Everestin viimeiseltä etapilta ilman lisähappea.

Toisaalta, jos olisin mennyt valittamaan terveyskeskukseen jatkuvaa väsymystä, olisi ohjeena ollut terveellisempi ruokavalio, painonpudotus ja liikunnan lisääminen. Ne ohjeet olisi päteneet myös jalkojen kummiin tuntemukseen ja väsymykseenkin. Eikä olisi ollut ihme. Niinhän minä ajattelin oireistani. Sopivat hyvin ulkoilman ja salaatin puutteeseen. Ja toisaalta eipä ne olisi tehneet  huonakaan.

Siksi oli toisaalta onni, että minulle tuli niin graavit ensioireet. Vaikka MS-diagnoosin saaminen ei ollut millään tapaa mukava asia, niin sain kuitenkin syyn jo pitkään olleille kummallisille oireilleni. Mukava asia oli myös, että sain alustavan diagnoosin kahden päivän sisällä lääkäriin menosta ja diagnoosi vahvistui siitä viikon päästä. 

Viimeiset kaksi päivää ovat oireiden kannalta huonoja päivä. Tätäkin kirjoittaessa sormet kompuroivat näppäimistöllä ja käsivarsista asten niissä on väymystä ja tärinää. Kävellessä kymmenen metrin jälkeen jaloissa alkaa tuntua väsymystä (niissähän ei oikeasti ole väsymystä, mutta hermot välittävät virheellistä tietoa). Se rakas vasen jalkani niksahtelee alta tuon tuosta. Kivut kiusaavat koko  ajan. Pahimmillaan ne ovat iltaa kohden. Fatiikki on myös tullut seuralaisekseni. Viimeisimmästä kortisonikuurista on ollut vain hieman apua tähän relapsiin. Hyviä päiviä sen jälkeen on ollut yksi. Muuten oireet ovat alkaneet pikkuhiljaa taas mennä alamäkeen.


Turhan syvällistä analyysiä näisten oireiden lisääntymisestä ei kuitenkaan voi tehdä, koska kroppani ei ole varmaankaan toipunut kunnolla mistään relapsista. Toisaalta, en tiedä pitääkö alkuun saamani diagnoosi relapoiva-remissoiva (eli pahenemisvaihe ja siitä toipuminen aaltomaisesti) enää paikkaansa. Onko tämä jotain toista laatua. En tiedä ja en tiedä tietääkö alan asiantuntijatkaan tarkasti. Tämä on nyt mikä on.

Perjantaina kiittäessä ystävääni ihanasta tapaamisesta sanoin, että tämän ansiosta tätä tautia vastaan jaksaa taas taistella. Ei, korjasin heti. Vastaan taisteleminen ei kannata. Tämän hetken ja tilanteen hyväksyminen on ainoa itseäni hyödyntävä teko. Se on mikä se on. Tätä hoen itselleni joka päivä ja huomaan pikkuhiljaa uskovani sen. Ainakin hetkittäin. Se pienikin on jo muutosta terveeseen suuntaan. 






Huono yö, voimaannuttava päivä ja sininen mekko

perjantai 20. lokakuuta 2017
Nukuin viime yönä neljä tuntia. Jo illalla alkoi tuntua kuin koko iho oli jotenkin tulessa. Nukkumaan mennessä se ihon polttelu alkoi muuttua raastaviksi hermokivuiksi. Ympäri kroppaa, päättäen matkan aina sähköiskun tapaiseen puristuksen jalkoihin ja käsiin. Hengittelin kivun läpi. Kipu helpotti ja kun ajattelin sen menevän ohi, yllätti uusi krappimainen kipu. Olin ottanut jo kaikki mahdolliset kipulääkkeet. Tämä on vain kestettävä. 

Vaikka olo oli aamulla kuin jyrä olisi ajanut yli, pääsin kuitenkin viettämään päivää rakkaan ystäväni kanssa. Lounas, kirpputorikierros ja pikainen valokuvien otto meren äärellä ennen kotiin paluuta. Kaikin puolin voimaannuttavat tunnit. Paljon naurua. Tällä jaksaa taas.

Kirpputorikierros oli turhankin kallis. Hyviä löytöjä. Olen uusinut vaatevarastoa. Ihoni kosketustunto tuntuu muuttuneen taudin myötä. Se on jotenkin herkistynyt. Ehkä siihen on syynä hermokivut, ehkä jokin muu. Koko kropassa tuntuu pahalta, jos vaatteet on jotenkin liian raskasta materiaalia tai "liian ihossa kiinni". Onneksi löytyy pehmeitä materiaalia ja liehuvia tunikoita.

Eksyin jokin aika sitten " Dress Like Marie"- liikkeen nettisivuille ja nappasin kuvien ihanan sinisen mekon alesta itselleni. Mekossa on todella kauniit leikkaukset ja kerrankin vaatteen koko vastasi sitä, mitä se pitikin olla. Liike oli todella ihana uusi tuttavuus. Upea valikoima kauniita vaatteita suuremmissakin koossa, puhumattakaan erittäin hyvästä asiakaspalvelusta. Suosittelen lämpimästi nettishoppailun suuntaamista sinne. 

Mekko - Dress Like Marie
Takki - Lee Cooper, Sports Direct
Säärystimet - Ebay
Kengät - Dr Martens, Zalando

Olen pääsääntöisesti käyttänyt viimeiset pari vuotta mekkoja ja hameita. Niillä tarkenee jopa Suomen paukkupakkasissa. Kerrospukeutuminen, kerrospukeutuminen, tuo kaiken a ja o Suomen talveen. Tarpeeksi lämmintä alle legginsien ja alushameiden muodossa ja ohuemmankin hameen kanssa tarkenee yli 20 asteen pakkasissa. Tänään Oulussa satoi talven ensimmäiset lumet. Aamulla ruoho oli peittynyt ohueen lumiharsoon, joka kuitenkin suli iltapäivään mennessä. 

Ja jokseenkin tyhmänpöljä, kankeajalkainen "mäsäläinen" (eli ms-tautia sairastava), jonka tasapaino heittää tuon tuosta, lähtee tietenkin märkien kivien päälle kapuamaan. Tyhmästä päästä valitettavasti saa kärsiä koko kroppa. Tai no tällä hetkellä kroppa kärsii päästä, jossa ms-tauti riehuu. Saatin ainakin makeat naurut ystävän kanssa. 



Tässä vielä sisällä otettu kuva mekon printistä ja yläosan mallista. "Maria" kiittää ja kumartaa ja toivottaa itse kullekin mukavaa viikonloppua.


Kuulitko jo kuolinsiivouksesta ja muutama miete luopumisesta

torstai 19. lokakuuta 2017
Huomaan havahtuvani yhä useammin yhteen ajatukseen. Siihen, kun katselen kynttilälaatikkoani haikeasti. Tuotakin ihanuutta tekisi mieli polttaa, mutta säästän sen kuitenkin johonkin tärkeämpään päivään. Tuonkin vaatteen haluaisin laittaa päälle, mutta jos käytän sitä nyt arkena, se menettää " sen jonkin". Tärkeämmän tilaisuuden tullessa vaate tuntuu liian arkiselta. Olen ollut tietoinen tuosta kummallisesta ajattelutavastani jo vuosia, mutta edelleen kompastun siihen säännöllisesti.


Mikä on se päivä, jota odotan niin kovasti? Se päivä, joka tuntuu kaikkia päiviä tärkeämmältä. Mitä on se päivä, johon tietty kynttiläaromi on muita päiviä sopivampi tai oikeastaan, joka tarvitsee loppusilauksena tuoksun kesäöisestä merestä? Pyörittelen päätäni hymähdellen tätä kirjoittaessani. Kuulostaa vielä hullummalta kirjoitettuna kuin päässäni.

Ehkä kyse on luopumisen vaikeudesta. Liiasta kiinnittymisestä tavaraan. Tiedän, että palanen onneani on rikottu pieniin murusiin ja kiinnitetty tavaroihin. Kuinka paljon minua ilahduttikaan harmaana päiväni ostaessani tuon aamutakin tai kenkäparin. Ensimmäinen reaktioni tästä on kiukku itseäni kohtaan. Naurettava nainen! Tiedätkö, se ei kuitenkaan auta. Myötätunto ja lempeys saattavat saada aikaa enemmän. Myötätunto naiseen, joka on elänyt vuosia masennuksen taipuvaisuuden kanssa. Siinä tilanteessa tuo kenkäpari toi lohtua muuten mustalta tuntuvaan elämään. Entä nyt? Koen, että olen taas enenevässä määrin valmis luopumaan. Hienoa! Lupaan tukea itseäni ja olla armollinen kompastumisilleni. 

Lueskelin entisestä blogistani vuoden 2014 postauksia. Jo silloin olin pohtinut askeettisempaa elämää, pois tavaranpaljoudesta. Se päämääränäni olen pikkuhiljaa karsinut sitä, mitä omistan. Kirpputoripöytä kerrallaan olen saanut kaappeja ja laatikoita tyhjemmäksi. Tämä ei ole jotain, mikä tapahtuu yhdessä yössä, ei edes viikossa ja kuukaudessa. Tämä on pitkä matka. 

Suomi hullaantui Konmari-metodista muutama vuosi takaperin. Itsekin latasin opuksen, mutta en koskaan päässyt sitä muutamaan lukua pidemmälle. Metodi ei sovi nelihenkiselle perheelle, jossa vain äiti haluaa matkata kohti askeettisuuta. Kiitos vain siskolle vinkistä (sekä sisko, että vinkki ovat aivan parhaita!), nyt uudeksi hitiksi on tullut döstädning eli kuolinsiivous:
Kuolinsiivous tarkoittaa käytännössä sitä, että kannattaa käydä tavaroita hyvissä ajoin läpi jo elinaikanaan, niin perillisillä on tulevaisuudessa helpompaa. "

Ehkä tässä metodissa monella tapaa myös kiteytyy jo melkein kliseinen ajatus, että jokaista päivää pitäisi elää kuin viimeistä. Näinhän se kuitenkin on. Koskaan ei tiedä, mikä päivä on viimeinen.  Ehkäpä juuri tämän takia minunkin kannattaa alkaa pitää sitä mekkoa, jota säästelen siihen johonkin "erityiseen päivään" ja polttaa niitä puhtaan pellavan tuoksuisia kynttilöitä juuri tänään. 

Muutama ajatus keskenmenosta

tiistai 17. lokakuuta 2017
Tällä viikolla Suomessa vietetään imetysviikkoa. Asia, josta kuulee jostain tiedotusvälineestä harva se päivä. Siksi ajattelin kirjoittaa asiasta, josta kuulee yllättävän vähän. Vaikeasta asiasta, johon edelleen jostain syystä liitetään ajatus tabusta tai jollain tapaa epäonnistumisesta . Viime viikolla Englannissa vietettiin "Baby Loss Awereness" viikkoa. Sellaista ei taida edelleenkään Suomessa olla (vai onko? korjatkaa, jos on ). Olen itse aikaisemmissa blogeissa kirjoittanut keskenmenoista. Ajattelin jakaa ajatuksia siitä tässäkin blogissa. 

Monella parilla on edelleen käytössä varsin kumma tradition raskaudesta kertomisen suhteen (vapaus valita suotakoon jokaisella). Raskaudesta ei hiiskuta kenellekään ennen kuin maagiset 12 raskausviikkoa on ylitetty. Asiasta tietämättömille, ensimmäiset 12 raskausviikkoa on niitä riskialttiimpia, jolloin keskemeno on paljon yleisempää kuin ajatellaan. Noin 10-15% todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon. Sen lisäksi on vielä erittäin varhaisia keskenmenoja. Se on paljon! Ihmiselämän kantaminen hedelmöittymisestä kehittyneeseen vauvaan ei ole aivan varma juttu. 


Olen itse käynyt läpi 3 keskenmenoa. Ensimmäinen lamautti minut täysin. Surusta ei meinannut päästä yli, varsinkin kun lähipiirissä jokainen nainen oli "vatsa pystyssä". Toinen sai minut kyynistymään ja käyttäytymään melkein itsetuhoisesti. Kolmas tapahtui esikoisen ollessa vuoden ikäinen. Ilman terävillä hoksottimilla varustettua lapsettomuushoitopolin hoitajaa olisin todennäköisesti tuupertunut ollessani kotona lapsen kanssa kahdestaan, kohdunulkoisen raskauden repiessä munatorveni. Nimittäin sisukkaana, ja jo kaksi keskenmenoa kokeneena, tein vatsakivussa kippurassa yövuoron ja kävin nojailemassa kipeänä pöytää vasten yhden rokkikeikan. Kovan vatsakivun syyksi ei löytynytkään normaali keskenmeno vaan munatorvea jo rikki repinyt kohdunulkoinen raskaus. Se masensi. Kovaa. Varsinkin kun tajusi, kuinka oma henkikin oli ollut vaarassa.

Keskenmeno on rankka kokemus. Itse ajattelen, että se hedelmöittynyt munasolu on jo ihminen. Esikoiseni heilutteli kovaa tahtia pieniä kehittyviä raajojaan 9 viikon ultrassa ja häntä ennen menetetyn pienen sydämen syke tallentui verkkokalvoilleni ikiajoiksu. En menettänyt alkiota, vaan lapsen. Koin täydellistä epäonnistumista naisena, kun kroppani ei pystynyt pitämään huolta kehittyvistä  pienokaisista. Kuinka vaikeaa olisi ollut kertoa menetyksestä läheisille, jos he eivät olisi tietäneet raskaudesta? Kuinka paljon paremmin he pystyivät myötäelää surua jaettuaan ensin ilon positiivisesta raskaustestistä? Kuinka vaikeaa olisi ollut olla surun kanssa yksin jos siitä ei olisi kertonut kenellekään? 



Onneksi kerroin, heti miltei positiivisesta testistä lähtien  Onneksi puhuin keskenmenosta. Tunsin olevani sen kanssa yksin. En ollut. Lähipiirissä ja ystävissä oli monta naista, jotka tiesivät omasta kokemuksestaan, mitä kävin läpi. He myötäelivät ja tukivat. 

Siksi kai kummeksun tapaa, että raskaudesta ei hiiskuta kenellekään, ennen kuin ne 12 raskausviikkoa pyörähtäää mittariin. Elämän menetyksistä on vaikea puhua. Tiedän sen itsekin. Tiedän myös, että puhuminen auttaa. Vaikeudet nimittäin saavat meidät näyttämään ehkä muiden silmissä heikolta, rikkiraastetun avoimita. Aivan kuin haavoittunut antilooppi Afrikan savannilla tietäen, että on joutumassa leijonien saaliiksi. Onko niin, että elämän vastoinkäymiset ovat edelleen suvaitsevaisuutta saarnaavassa yhteiskunnassa jollakin tapaa häpeällistä? Tiedän kyllä, että kaikki eivät ole suunapäänä pölöttäviä avoimia "tervetuloa elämääni" oppaita, kuten minä, mutta uskon, että moni keskenmenon kokenut äiti olisi toivonut erilaista ilmapiiriä keskenmenon suhteen sitä läpikäydessään. Keskenmenon käyvä äiti (ja samalla tavalla isäkin) on positiivisesta raskaustestistä lähtien käynyt mielessään monta kuvaa tulevasta lapsen ensiaskeleista hänen aikuiselämään. Ne kuvat menevät pirstaleiksi keskenmenon tullessa. Keskenmeno ei ole tabu. Heikkona me vasta löydämme meissä olevan voiman. 


Stressaava äitiys?

maanantai 16. lokakuuta 2017
Äiti on äidille susi. Ainakin nykyään. En tiedä, onko näin ollut aiemmin, mutta nykyään vanhemmuus ei ole vain yksinkertaisesti se osa elämää, missä saadaan lapsia ja kasvatetaan heidät. Vanhempi ei ole enää nimike jollekkin, jolla on lapsi ja jota hän parhaansa mukaan hoitaa. Vanhemmuus on nykyään kisalaji, jossa kylläkin sivustakannustajien sijaan saa sukkelaan väistellä latistavia kommentteja. Näin ei varmasti olisi ilman somea ja siellä apua vanhemmuudeen kiemuroihin kyselijöitä.

Tänään tulee 8 vuotta kun minusta  tuli äiti. Sitä edeltäneet keskenmenot, lapsettomuushoidot ja tuskallinen raskaus unohtuivat saadessani tuon pienen ihmisen ensimmäisen kerran syliini. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä iski heti pieni paniikki: olisin vastuussa tuon pienen ihmisen hyvinvoinnista. 


Tuon kahdeksan vuoden aikana olen tullut äidiksi toistamiseen. Kaksi pääasiaa, mitä vanhemmuudesta olen oppinut on:1) se on yksi haastavammista asioista elämässäni ja 2) se on yksi ihanimmista asioista elämässäni. Lasten kasvattaminen ei ole helppoa. Heillä on oma tahto ja persoonallisuus, jotka harvoin menevät sopusoinnussa minun tahdon ja luonteenpiirteideni kanssa. Joudun koko ajan lasten kasvaessa uusien tilanteiden eteen, joissa tunnen olevani neuvoton. Muilta ei oikein enää uskalla kysyä neuvoa. Tuntuu usein, että itsellä ei ole enää resursseja kilpailla lajissa nimeltä vanhemmuus. Missä vaiheessa siitä tulee kisalaji? Jotain, mitä pitää enemmänkin suorittaa kuin antaa olla sen luonnollisena osana elämää?

Olen huomannut myös aina uudelleen sen, että jokainen äiti kohtaa aivan samoja ongelmia kuin minä. Siksi kummastuttaa, kun toinen äiti lyttää toista kommenteillaan (isien piireissä tähän ilmiöön ei taideta koskaan törmätä). Negatiisilla kommenteilla saa purettua omaa pahaa oloa. Ehkä se pätee myös omaan epävarmuuteen vanhemmuudesta. 

Jos laskuista jätetään pois lapsensa heitteelleen jättävät vanhemmat tai ne, joilla en syystä tai toisesta ole perustaitoja elämään, niin uskon jokaisen vanhemman tekevän parhaansa niillä taidoilla sekä resursseilla, mitä heidät on. Einesruoka tuntuu olevan kuin punainen liina härälle, josta äidit ärähtelevät toisilleen (koska kunnon äiti kokkaa luomuruokaa alusta saakka itse). Tottakai einessapuska häviää luomumuonalle mennen tullen, mutta einesmurkinallekin on aikansa ja paikkansa. Einespinaattilettuja lapselle ruoaksi antava äiti tekee juuri siinä tilanteessa omiin resursseihin nähden parhaansa ruokkiakseen lapsensa. Äiti, joka ei pysty osallistumaan ekologisiin vaatevalintoihin lettilegginseillä tekee edelleen parhaansa ostaessaan Henkkamaukan aletangosta halutessaan lapsilleen jotain uutta ainaisten kirpputorivaatteiden sijaan. 


Vanhemmuus on ollut minulle stressinlähde. Juu, olen potenut siitäkin huonoa omaatuntoa, että en ole kummankaan lapsen kanssa istunut muskareissa ja etten edelleenkään täytä esikoisen kalenteria harrastuksilla. Jossain takaraivossa on koko ajan soimaava ääni ja pelko siitä, että en pysty kasvattamaan lapsistani sosiaalisia menestyjiä. Sitten havahdun. Menestyjiä? Menestyjiä millä mittarilla? Miksi olen ottanut sanavarastooni sanan menestyjä? Jos itse opettelen aikuisiällä elämään seesteistä elämää, miksi en ottaisi sen myös tavoitteeksi vanhempanakin? Niin, miksipä en. Miksi puskisin omia lapsiani maailman oravanpyörään, kun itse olen tajunnut tarvitsevani siitä mahdollisimman kauan oman terveyteni vuoksi? 

Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi hyvää syntymäpäivää esikoiselleni. Kiitos, että virheistäni huolimatta sinusta on kasvanut ihana, nokkela ja empaattinen lapsi. Kiitos, että teit minusta äidin ja kasvatat minua vanhempana. 

Lihavan äidin pohdintaa

perjantai 13. lokakuuta 2017

Enkö löytänyt ihanan tekstin netistä...? Olen ollut aina ylipainoinen paitsi ennen esikoisen odotusta, jolloin söin diabeteslääkettä munasarjojen monirakkulaoireyhtymän vuoksi, raskaus toiveena. Lääkkeet nimittäin oksettivat koko ajan ja ruoka ei maistunut. Se oli mahtavaa aikaa, kun oksesin useamman kerran viikossa lääkkeiden takia...juu ei. Muuten olen aina ollut pullukka, ylipainoinen, läski ja lihava. Olen myös kärsinyt kaikki ne vuodet alhaisesta itsetunnosta, syyllisyydestä, itseinhosta ja epäonnistumisesta. Olen uskonut jopa, etten ole kenenkään miehen rakkauden arvoinen. Sen vuoksi olen tehnyt vääriäkin ratkaisuja.

Nyt tilanne on painon suhteen vielä pahempi (jos laitetaan termi, jonka jokainen haluaa ylipainoisen sanovan. Paha. Tilanne painon suhteen on paha). Ottamani lääkkeet turvottavat ja yksi nostaa painoa. En myöskään pysty liikkumaan entisen lailla, hyötyliikunnan määrä on tipahtanut ja alkukeväällä aloittamani kuntoilu pysähtyi kun seinään taudin tullessa päälle ja jalkojen toimintakyvyn heikentyessä. Toisaalta, niin kuin ensimmäisessä kuvassa ylipaino ja laiskuus kulkevat käsikädessä. Minun pitäisi ehdottomasti nytkin lähteä lenkille, kun jalat eivät toimi. Tehdä vatsalihaksia kun kroppaa kiljuu unta. Ja niin olisi pitänyt tehdä pitkään, kun tauti ilmoitteli itsestään. Ulkoilma tekee hyvää myös silloin, kun makaat puistonpenkillä sen vuoksi kun pyörryttää. Eikö vain...

MS-diagnoosin saatuani ostin kotiin kahvakuulan, pienet painot ja tarkoituksena oli tehdä edes pientä kuntoilua. No, kun hyviä päiviä toukokuun jälkeen on ollut kymmenisen, on kuntoilu kotonakin jäänyt ideaksi. Kun kroppa pettää, kumma kyllä se suklaapalanenkin tuntuu entistä lohduttavammalta, vaikka yleisen terveyden ja taudin kannalta se on virheratkaisu (tämänkin jokainen haluaa ylipainoisen sanovan. Melkein kaikki, mitä ylipainoinen suuhunsa panee on virhe).

En arvosta nyt muutenkaan iltapäivälehtien uutisarvoja ja viime aikoina olen huomannut, että kun lehdillä ei ole mitään "oikeaa" etusivun juttua, kirjoitetaan lehdessä painonpudotuksesta. Painonpudotushan katsotaan länsimaissa ihmisen suurimmaksi saavutukseksi, jonka varjoon Nobelin rauhanpalkintokin jää! Oikeastaan kaikki ihmisen kyvyt saavat uuden loistavamman valon, kun hän pystyy pudottamaan painoa. Vaikka kuinka saarnataan suvaitsevaisuudesta, niin suuria määriä kiloja kantavat saavat EDELLEEN negatiivista ryöppyä niskaansa. Lihavat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan "vapaata riistaa" negatiivisille kommenteille.

 Harva normaalipainoinen tulee ajatelleeksi, että jokainen ylikilojen kanssa elävä on kokeillut varmasta sata ja kaksi dieettiä sekä on kokenut useammin kuin kerran inhonväristyksen katsoessaan peiliin. Toivottavasti tämä tieto saa kaikki tyytyväiseksi. Mutta hei, itseinho on PAKKO kulkea käsikädessä ylipainon kanssa. Miten kukaan läskikasa voi olla onnellinen tai sinut itsensä kanssa. Yök... toisaalta kukaan ei koskaan puhu siitä, kuinka epäterveellistä mielialaa on pakonomaisesti painaa kuntosalilla ja se, jos itsetunto käy käsikädessä pienen rasvaprosentin kanssa.


Lihavuudesta saarnaamiseen yhdistetään aina sujuvasti kansansairauksilla syyllistäminen. Ylipaino tulee veronmaksajille kalliiksi sydän- ja verisuonisairauksien takia. Kyllä, olen ehdottomasti samaa mieltä. Onneksi mielenterveystaudit ovat sitten edullinen tikki, kun ylipainoisen itseinho saa masentumaan ja vie noidankierteeseen, jossa mieliala, työkyvyttömyys ja ruoalla lohduttaminen seuraa koko ajan toisiaan! Siinäpä onkin jotain kaikille pohdittavaksi.


Tyttären saatuani aloin kiinnittää huomiota yhä enemmän, miten puhun vartalostani tai käyttäydyn sen suhteen hänen läsnäollessaan. Toisaalta havahduin silloin, että samalla tavalla pojat seuraavat äitiä. Tähän voisi heti argumentiksi laittaa, että nythän äidin täytyy vielä enemmän pitää huolta kropastaan ja kaikilla tavoin hyvällä esimerkillä välttää, että lapsista ei tule ylipainoisia. Edelleen, samaa mieltä. Mutta väittäisin kuitenkin, että VIELÄKIN tärkeämpi on luoda lapsille positiivinen kuva itsestään - kiloihin riippumatta. Valitettavasti elämä ei kulje aina meidän suunnittelemia reittejä. Asioita tapahtuu ja niiden seurauksena painokin saattaa nousta. Mitä sitten jos itsetunto on kiinni siinä, kuinka paljon puntari tai peili näyttää?

Lasten synnyttyä yritän vältellä peilin edessä seisomista itseäni arvostellen,  mahaa sisääpäin vetäen. Tärkeämpi on, että äitinä näytän olevani sujut oman kroppani kanssa kaikkine niine ylipainokiloileni. Tärkeämpi on, että äiti on onnellinen juuri sellaisen kropan kanssa kuin se juuri sillä hetkellä on. Ja tiedätkö, että se on paljon, paljon rankempi harjoittelu kuin kilojen pudottaminen.  Kumma kyllä lapsi RAKASTAA äitiää juuri sellaisena kuin hän on - kaikkine niine ylipainokiloineen. Toisaalta olisi pitänyt heittää jos silloin laihimmillani ollessa täysin piun paut muiden mielipiteille minusta. Tässä nyt oli varmasti sanojalla alkoholia veressä, mutta kettuuntunut keski-ikäinen nainen kommentoi ilkeästi, kuinka "minulla ei ole edes kunnon vyötäröä". No, ilkeille kommenteille ei nyt koskaan kannata antaa painoarvoa (niiden takana on aina toisen pahaolo itsestään), mutta huono itsetunto+ ilkeä kommentti aina sattuu. En normaalipainoisenkaaan ollut kaikkien mieleen ja tiedän, että en ole nytkään.


Jos nyt täytyy jotakuta inhon vallassa tekstiä lukevaa lohduttaa, niin tarkoituksena on aloittaa lihasvoiman vahventaminen taudinkin vuoksi (ja sen kamalan faktan suhteen, että vanhenen). Aloitan sen kuitenkin hitaasti. Parin viikon päästä on kuntoutushoitajan kanssa tapaaminen, jossa käymme kuntosaliohjelman läpi. Aloitan kuntoutumisen. En kuntoilua. Aloitan sen sairasta kroppaani kuunnellen. Ehkä sen seurauksena muutama kilo tippuu, tai sitten ei.  Mutta tiedätkö, se ei ole pääasia. Ei lainkaan.

(kuvista pitäisi onnistua linkit niiden alkuperäisille sivuille).




My left foot - Vasen jalkani

keskiviikko 11. lokakuuta 2017
Nyt kyllä varastin otsikon täysin vuoden '89 Christy Brownin omaelämäkerrasta. Muistan viimeksi nähneeni elokuvan parikymmentä vuotta sitten. Muistan sen olleen vaikuttava...otsikko sopii vain omaan tilanteeseeni nyt.

Mutta siis minun vasempaan jalkaani. Kortisonipömpsistä toipuminen on rankkaa. Rankkaa on taas se, että ei voi tehdä juuri mitään. Olen noussut aamulla ylös seitsemän aikaan kuopuksen kanssa ja aamutoimet on jo uuvuttaneet minut niin, että nukahdan kello kahdeksan jälkeen melkein heti ku pää osuu tyynyyn. Vasen puoli kropasta oikkuilee kovasti. Oikkuilu alkoi jo sairaalassa. Vasen puoli onkin ollut se, johon relapsit pääasiassa ovat vaikuttaneet. Nyt huomaan jälleen, että vaurioita on jotenkin koko ajan tullut enemmän sille puolelle. Jalka tuntuu puutuneelta ja siltä, että se voi mennä hetkellä minä hyvänsä alta. 


Huomaan, että olen pikkuhiljaa hyväksynyt sen, että kaikkea ei tarvitse tehdä. Sen minkä voi delegoida, voi delegoida ja paljon asioita voi jättää tekemättä. Ehkä alan oppia armollisuutta myös itselleni. Alan uskoa sen, että en ole laiska (ja jos olisin, niin sekään ei haittaisi). Tekisin kyllä jos pystyisin. Matka tässä on vielä pitkä, mutta olen alkanut kulkemaan sillä. Armollisuutta ja hyväksymistä kohti.

Edelleen huomaan ymmärtäväni tätä tautia vääriin. Kun en jaksa touhuta aamusta iltaan ja kun jalka ei halua saumattomaan yhteistyöhön, syytän heti jaksamistani ja jalkaani. Ruumiinosia ja kuntoa. Valitettavasti se ei ole kummastakaan johtuvaa vaan pääkopasta, jossa plakit ovat tehneet tuhojaan hermojen viestitykseen. Vaikka aloitankin parin viikon päästä kuntoutuksen, ei mikään jalkapressin pumppaaminen auta varsinaisesti päästä johtuvan toimintakyvyn häiriöön. 

Tänään jaksoin "kuntouttaa" sorminäppäryyttä puolisen tuntia tehdessämme kuopuksen kanssa syntymäpäiväkortit esikoiselle. Ja juu, siitäkin puolesta tunnista tuli aivan uupelo fiilis. Aivot tuntuivat olevan ylikierroksilla. Parinkymmenen minuutin teholepo musiikin parissa auttaa taas jaksamaan. Huomenna en aio tehdä yhtään mitään.