Top Social

Maria (is) Strong

Onko toisen menestys oma tappio?

sunnuntai 20. elokuuta 2017
Istuin vuonna 2008 jo toista kertaa sille vuotta naistensairaalan poliklinikalla. Silmät itkusta punaisena ja kädessä jo rikki niistetty nenäliina. Ensimmäisen ultran vinhaa hakannut pieni sydän oli jälleen kerran pysähtynyt. Toinen katkera menetys. Minun olisi pitänyt ottaa laajemmin käyttöön elämääni se, mitä vastapäätä istunut empaattinen kätilö minulle sanoi silloin. Vaikka kuinka olisi hankalaa on nyt nähdä muita äitejä vauvoineen, niin et sinä muiden lapsia kuitenkaan halua, vaan sen oman. Täytyy myöntää, että tuo kärsii käännöksessä ja olen varmasti melkein 10 vuoden aikana ehtinyt unohtaa, mitä kätilö sanasta sanaan sanoi. Pääasia siinä oli, että tosielämässä meidän menetykset harvemmin on muiden ihmisten saavutuksia - vaikka ne siltä saattavatkin tuntua. Sama on muiden menetysten kanssa. Ne harvemmin on meidän voittojamme.

 Enkku-pennun tuhoja. Kun pöytäliinan reunassa on ollut niiiiin kiva roikkua. Yritän sietää liinan niin kauan, kuin pentu lopettaa tuhotyöt.

Tässä kamalan yltäkylläisessä maailmassa vain unohtaa sen. Muiden elämää pääsee kurkkimaan ilman, että vaivautuisi ihan oikeasti näkemään, millaista se on. Samalla metodilla tietenkin oman elämänsä kulisseja pystyy pitämään helposti yllä ja kiillottamaan näyttämönsä lattiaa. Tämän vuosikymmenen inhokkisanakseni on tullut "elämänmakuinen" (mikä yleensä yhdistetään blogeihin). Elämänmakuinen ei ole oikeaa elämää, vaikka "elämänmakuisiin ja -näköisiin" uppoutuessaan sen unohtaakin. Tarkkaan valitut kuvakulmat, editointi. Kaikki tietävät kyllä, millaista elämä oikeasti on. Ei se ole täydellisiä aamubrunsseja siistissä kodissa. Edellisen illan tyylikkäät ja tarkasti dokumentoidut illanistujaiset ystävien kanssa saattaa muuttua aamuyöllä hulvattomaan ripuliin. Elämä on hyvin pienen murto-osan ajasta sitä, millaisena se meille markkinoidaan. 

Kumikana sohvalla. Talossa on koira.

Medianlukutaitoa kuulutetaan kovasti, mitä uutissivustoihin tulee. Kuinka hyvin ja masentumatta me osaamme  lukea mediaa, kun siinä esitellään "elämää", oli se sitten kuvalehdet tai netti? Pystymmekö lukemaan sitä ilman pienintäkään kateuden pistoa muistaen, kuinka oikeaa ja hyvää meidän oma elämämme on (minä en ainakaan. Harjoittelen sitä kovasti).

" Mutta kuka nyt haluaa katsoa kuvia tiskivuorista ja nääntyneen näköisestä äidistä? Laadukkaat kuvat upeista kohteista on paljon mukavampaa silmille..." Tullaanko tässä taas siihen, että me emme osaa nauttia elämää RAAKANA. Onko elämän pettymykset ja kolaukset helpompi sietää, jos uskottelemme, että kun jossakin Helsingin liepeillä jonkun arki on yhtä hymyilevää perhe-elämää ja trendituotteita, saatan itsekin päästä joskus siihen pisteeseen? Kunhan aina vain yritän hieman enemmän. Kunhan tavoittelen tavoittelematonta ja huomaan olevani aina hieman tyytymättömämpi siihen, mitä minulla on.


Turvan illuusio karisee

lauantai 19. elokuuta 2017
Kirjoitin pitkän postauksen eilisistä todella surullisesta Turussa sattuneesta terroristi-iskusta.  Siitä, kuinka ISISkin tietää, että jostain syystä länsimaisen ihmisen elämä on huomattavasti arvokkaampi oman maan hallitukselle, kuin vastaavasti kehitysmaissa. Deletoin sen. 

Länsimaissa ei aina tarvita isoja pommeja, niin kuin vaikka Egyptissä, jossa ne on vaatineet monen koptiortodoksin hengen tänä vuonna. Täällä pienikin terrorismiteko saa paljon turvattomuudentunnetta aikaan. Vaikka sanotaan, että pelolle ei anneta sijaa, niin ehkä takaraivoon jää pieni pälyily liikkuessa julkisilla paikoilla. Ehkä meidän illuussio siitä, että Suomi on turvallinen paikka, murtuu hieman. Ehkä me havahdutaan hieman katsomaan sitä tosiasiaa silmiin, että mekin olemme sodassa. Sodassa, jota ei voiteta. Ei asein, eikä varsinkaan häshtäggäämällä rakkautta. Me odotamme, että tästä tulee vielä taloudellinen nousukausi ja maailmaan tulee rauha, terrorismi-iskut loppuu ja me istutaan kaikki leiri-nuotion ympärillä laulamssa kumbaijaata. Eikö ole kuitenkin paljon todennäköisempää historian valossa, ettei niin käy? Me voidaan nyökytellä John Lennonin Imaginen tahtii. Ajatella jos ei olisi maita tai uskontoa, niin kaikki olisi helpompaa. Niin ei ole ja tuskin tulee. Kun Suomessa ajetaan köyhiä köyhemmäksi, leipäjonot kasvaa, rikkaat rikastuu ja yltäkylläinen elämä on kaiken päämäärä, kuinka me voidaan oikeasti väittää välittävämme. Sen vuoksi, että ei ole pakko loppujen lopuksi välittää. Sanominen riittää. Toivossa eläminen on raskasta ja hyödytöntä. Helpompaa ja tosi toimia on sanoa hyvää päivää ostarin juopolle ja kysyä häneltä, miten menee. 

#nautiraakana #takeitasitis #nwo

Image result for peace movement vietnam
(kuva täältä)


Hieman ällyä lällyä

perjantai 18. elokuuta 2017
Monet terveydenhuoltohenkilökunnan työntekijät ovat muistaneet kysyä, miten puolisoni voi. Miten hän on ottanut sairauden vastaan ja miten hän jaksaa. Kysymys aina hätkähdyttää. Hyvin...? Ottaako muiden puolisot asian jotenkin toisella tavalla?
Sinä toukokuisena iltana kun palasin toisen kerran päivystyksestä alustavan MS-diagnoosin kanssa, huomasin mieheni kasvoilla surun ja huolen. Näitä uutisia ei kukaan osannut odottaa. Sen jälkeen kotona oli todella kärsivällinen mies, joka minun vuosien kiukutteluihin usein ärähtäneenä, pysyi nyt hiljaa sopivassa kohtaan. Syli oli silloin tarjolla, kun halusin haudata pääni hänen rintaansa vasten. Mies kuunteli ja antoi myös tilaa. Olin vuosien aikana luonut miehestäni tietynlaisen kuvan päässäni. Mitä hän tekisi ison kriisin tullen. Tietenkin ikävänä vaimona en siinä mielikuvassa nähnyt miestäni kovin kaksisena näin ison kriisin tullen. Siksi kai mieheni yllätti minut. Ja yllättää edelleen. 

Tauti on kysynyt mieheni hermoja. Tottakai minä kiukuttelen usein paljon pahemmin kuin kolmivuotiaamme mielipaahaansa ja kyllä me ollaan ehditty melko kovaäänisestikin keskustelemaan asioista. Se kuuluu elämään. Luonnollisesti sairastuminen on lähentänyt meitä. Paljon enemmän, mitä olen ymmärtänyt.

Pari iltaa sitten nyyhkin kurjaa kohtaloani ja kerroin, kuinka pelottaa, että jos joudun pyörätuoliin. Mies pyöritteli päätään (tähän voi lisätä hienoisen Bristolin aksentin ja kääntää tekstin mielessään englanniksi): " Mikset sinä jo usko,että et sinä ole tässä yksin. Sinä olet minun elämänkumppani ja mitä sulle tapahtuu, tapahtuu mullekin." No awwww....

Niin, mitäpä tällainen jääräpää uskoo...

Tästä kuvasta on niinkin vähän aikaa kuin 12 vuotta...


Miltä tuntuu, kun elämältä lähtee "pohja"

torstai 17. elokuuta 2017
Torstai. Olo on edelleen kamala. Hermokivut ovat alkaneet. Ne juoksevat pitkin jalkoja ja käsiä. Se kai kertoo siitä, että kortisoni tekee jotain hermoissa. Jalat tuntuvat melkein painottomilta. Niihin ei oikein uskalla luottaa. Tasapaino heittää ja keittiössä kävely käy melkein nykytanssiesitykseltä, kun pitelen huonekaluista ja nostelen kummallisiin hermonytkähdyksiin jalkojani. 


Viime vuonna tajusin jo, että olen todella stressaantunut. Aivan kaikesta, mitä elämä toi eteen ja mitä en edes nähnyt vilaukselta.  Alkuvuodesta jo rukoilin monet kerrat (God surely works mysterious ways), että oppisin pois stressistä. Kuinka olenkaan kaivannut sitä, että saisin hypättyä pois näistä naurettavista odotuksista, joita meille pusketaan eteen joka tuutista. Ja tässä sitä ollaan. Useampi kuukausi sairaslomaa takana. Päivät, jolloin olen ollut hyvässä kunnossa, on laskettavissa yhden käden sormilla. Täysin epätoivon täyttämänä niin monina päivinä. Silti, huomaan olevani useimpina päivinä seesteisempi, mitä olen koskaan elämässä ollut. 

Minun elämältä lähti tavallaan pohja pois. Tottakai olen tiennyt elämän arvaamattomaksi ja olen nähnyt niin monta kertaa, että sairaus voi muuttaa kaiken silmänräpäyksessä. Vaikka sen kaiken tiedostaa, ei sitä kuitekaan koskaan ajattele omalle kohdalle tapahtuvaksi. Kunnes se tapahtuu. Minun elämästä lähti se turvallisuuden tunne, johon olin tuudittautunut. Se turvallisuuden tunne oli täyttä harhaa.


En yritä olla yltiöpositiivinen. Tämä sairaus ketuttaa melkein joka päivä. Silti tässä kaikessa kieroudessa olen tajunnut, kuinka ONNEKAS olen, että ms-tauti iski minuun. Ilman sitä juoksisin päättömän kanan lailla viellä viisikymppisenä yrittäen päästä saavuttamattomiin tavoitteisiin. Yrittäisin edelleen olla onnellinen sitä oikeasti olematta. Vaikka en ole tietoisesti kuin pari kertaa käsitellyt asiaa, käy taudin prosessointi koko ajan päässä. Tulen koko ajan siihen lopputulokseen, että vaikka näillä minulle jaetuilla korteillä ei välttämättä pelata pitkään, niillä pelataan hyvin.

Olen useamman vuoden yrittänyt pyristellä eroon näistä "maallisista vaatimuksista", joihin me huomaamattamme pyrimme, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Miksi? Siksi kun muutkin. Pitäisi olla tietynlainen, aina hieman parempi. Laihempi ehdottomasti. Kyykkäillä personaltrainerin huutaessa vieressä. Kodin pitäisi sointua yhteen kodin kuvalehden sivujen kanssa. Pitäisi brändätä itsensä. Olla erikoinen ja näyttää maksimissaan 20-vuotiaalta, vaikka vuosia on ruudussa jo 50. Persoonallinen pitäisi olla, mutta ei kuitenkaan liian, ettei kukaan katso pahasti. Lapsia pitäisi juoksuttaa joka mahdollisessa harrastuksessa, koska muutenhan heistä ei tule yhteiskuntaan ylisuorittavia media-assistentteja. Hyvä perhe tekee vähintään yhden aurinkolomamatkan vuodessa, muuten elämästä jää kokematta ja näkemättä...lista jatkuu loputtomiin. Siinä ei mitään, jos joku saa elämäänsä tärkeää sisältöä edellämainituista, mutta miksi siitä kaikesta on tehty tavallaan normi ja tavoite elämään? Jotain, millä röyhistellä rintaansa ja täyttää elämänsä, sen sijaan, että siitä nauttisi raakana?


Ja tiedätkö. Huomaan koko ajan välittäväni yhä vähemmän kaikesta.  Minua ei kiinnosta yhtään, mitä muuta ajattelee minusta ja minun elämästäni. Minua ei kiinnosta tulla yhtään paremmaksi näillä nykymaailman tavoitteilla. 

Tuntuu oikeastaan, että harteilta on lähtenyt satoja kiloja painoa. Tarpeetonta painoa, jota olen aikuisiän kerännyt sinne sen takia, että minun pitäisi olla "jotain". Se, että en välitä, ei ole masentuneen pessimistin tunteita. Se on sellaisen ihmisen tunteita, joka avaa ensimmäisiä kertoja silmiää ja huomaa, kuinka kaunista elämä on. Se on kaunista, kun siitä ei hae kokemuksia. Se on kaunista, kun siihen ei luo minkäänlaisia (kyllä, ei MINKÄÄNLAISIA) odotuksia. Se on kaunista yksinkertaisimmillaan ja raakana. 


Kroppa kovilla kortisonikuurista - uusi vlogipostaus

keskiviikko 16. elokuuta 2017
Kroppa on kovilla kortisonikuurista. Vlogin puolelta nyt parin päivän kuulumisia. Miten osaankin noin mahtavan aloituskuvan saada aikaiseksi? No, viis siitä, pieniä asioita elämässä, joihin ei kannata liikaa kiinnittää huomiota.



Voit liittyä youtube- kanavan tilaajaksi TÄÄLTÄ

Elämän pieniä asiota suurella merkityksella (kotona tehty jäätelö ilman jäätelökonetta)

tiistai 15. elokuuta 2017
MS-tauti on ollut kesän hallitsija. Me emme ole perheenä pystynyt tekemään paljon mitään kivaa. Kesän alussa kävin esikoisen kanssa tivolissa. Olemme käyneet koluamassa muutaman paikallisen nähtävyyden ja ihastelemassa Koitelin kosken pauhuja makkaranpaiston yhteydessä. Itselle tulee kuitenkin vanhempana hienoinen morkkis siitä, että lasten kesäloma oli todella pohjanoteeraus meidän vanhempien osalta. Ehkä tässäkin on jossain takaraivolla se millainen lasten kesäloman PITÄISI olla. Eikö lomalla ole pääasia rentoutua. Olla ilman aikatauluja ja koulua?

No, kuulin, että tokaluokalle mennyt esikoisemme oli kertonut kesäloman tosi mukavana juttuna itsetehdyn jäätelön. Täh. Itselle se oli 10 minuutin keittiössä touhuaminen, mikä ei muuten ollut mitään erikoista, paitsi tietenkin lapsen kanssa vietetty aika on aina niitä helmiä, joita liitetään muistojen nauhaan. Lapselle se kuitenkin merkitsi todella paljon. Tehdä oma jäätelö!

Tässä teillekin ohje. Ohje löytyi Delish- facebookin sivulta. Todella helppo ja tulos on herkullista!


Tähän jäätelöön tarvitaa 2,5 desin purkki kuohukermaa, tölkki sokeroitua kondensoitua maitoa, minivaahtokarkkeja ja kaakaojauhetta. 


1. Vatkaa kerma ja lisää sekaan sen jälkeen kondensoitu maito


2. Joukkoon mukaan pari ruokalusikallista kaakaojauhetta


3. Mukaan pari kourallista minivaahtokarkkeja oman makumieltymyksen mukaisesti


4. Laita koko komeus muovikelmulla vuorattuun vuokaan. Laita pakasteeseen n.6-8 tunniksi. Meillä jäätelö oli pakastimessa yön yli ennen sen syömistä


5. Nautiskele jäätelöä ja mieti, mitä kaikkia ihania makuvariaatoita tästä pystyisi tekemään


6. Ja muistuta itseäsi vanhempana jälleen kerran, kuinka PIENISTÄ ja JOKAPÄIVÄISISTÄ asioista lapset pitävät, varsinkin ku siinä samalla saa viettää aikaa vanhempien kanssa. He eivät tarvitsee lähellekään niin paljon erikoista aktiviteettiä, kuin meille uskotellaan!

Ensimmäinen vlogipostaus - yötä vasten mietintöjä taudista

maanantai 14. elokuuta 2017
Ajattelin kokeilla viime yönä kun uni ei ottanut tullakseen vlogipostauksen tekemistä. Huomaan postausta jälkeen päin katsoessa, että väsymys kuuluu hienoisena sammalluksena puhuessa ja sanatkin menee vähän sekaisin, mutta pidetään vlogipostauksetkin käsikirjoittamattoman "raakoina". 

Postauksen jälkeen uni ei tullut vasta kuin kahden jälkeen. Ylös piti nousta jo seitsemän aikaan ja siinä välillä hain kuopuksen kainaloon nukkumaan viiden kieppeillä. Tämän on vähän kaksiteräinen miekka. Kortisoni auttaa oireisiin, mutta vie yöunet ja siitä johtuva väsymys korostaa ms-oireita. Toivottavasti tämä viikko on helpompi.

Tästä linkistä voi klikata itsensä kanavan tilaajaksi.

Ja tässä videoon linkki