Top Social

Tää ohimenevä, onks tää mun elämä?

torstai 27. heinäkuuta 2017
Olen niin monta kertaa tsempannut itseäni ja läheisiä "This too shall pass" toteamuksella. Tämäkin menee ohi. Viime viikko oli kamala. Alkuviikko sairaalassa. Keskiviikko iltana alkoi sietämättömät jalkojen hermokivut, joihin aloitin lääkityksen. Hermokivut ilmoittelevat vielä itsestään välillä. Lääkityksen annosta en ole halunnut nostaa, koska lääkke huippaa. Lauantaina kävin ylhäällä tunnin. Väsymys veti kropan kasaan. Sunnuntaina kuljin pää kenossa kun tasapaino heitti vasemalle. Tänään oikean silmän takana on kipua, johon kipulääkkeet eivät juuri auta. Olisiko ms-tautiin sopien tulossa silmähermon tulehdus. Saa nähdä... 

Tämä on yksi lempikuvistani. Voi, kuinka haikailen tuota aikaa. Parempi olisi vain muistella lämmöllä.Vuosi taitaa olla 2012 ja paikka Bristol, Englanti.

Tämän viikon alussa olen kuitenkin jaksanut olla jalkeilla. Olen käynyt koiran kanssa aamulenkillä. Olen siivonnut autotallia, laittanut ruokaa ja jaksanut välillä touhuta lasten kanssa. Aivan mahtava juttu, että sain kortisonia ja se tehosi.  Se ei kuitenkaan ole pääasia, miten lääke on tehonnut, vaan se, että nekin pahat päivät menivät ohitse. Niin kuin menee tämä tämänpäiväinen silmäsärkykin. 

Sama juttu lääkkeepiston kanssa. Päivän pistosvapaan aikana ehtii unohtaa, milta se tuntuu. Piston jälkeen iholle nousee punoitus. Koko raaja kirvelee. Sattuu ja tuntuu, että en enää jaksa pistämistä. Tämä on aivan kauheaa. Tunti sen jälkeen kipua ei enää ole. Sekin menee ohitse. Sen lisäksi seuraava pistos on vasta ylihuomenna. Se tuntuu kauhealta, mutta sekin menee ohitse!

Olen ehtinyt tähän ikään jo käydä paljon elämän kipuja, menetyksiä ja suruja. Tiedän, että moni on käynyt niitä minua vieläkin enemmän. Silti itse olen vielä tässä. Hengissä kaikista huolimatta. Kaikki ne hankalat ajat menivät ohitse. Aikanaan.


Kuva vuodelta 2010, Download festivaali Donningtonissa, Englannissa. 

Kaikki on kokenut jossain vaiheessa elämää sen tosiasia, että kipu sekä epämiellyttävät asiat vain kuuluvat osana elämäämme. Syytä kipuun ja kärsimykseen jokainen voi tarkastella oman vakaumuksensa valossa tai syyttää siitä Jumalaa, johon ei kuitenkaan usko. Oli kipu tai kärsimys millainen tahansa, se menee jossain vaiheessa ohi. Edes hetkeksi. Se muuttaa muotoaan samalla tavalla kuin jokainen hengenveto on eroaa hieman edellisestä. Silloinkin kun tuntuu, että kärsimys ja kipu on vienyt kaiken merkityksellisen elämästä, tosiasia on, että sekin tunne menee ohitse. Aikanaan. 

Voi, kunpa oppisin taidon elää HETKESSÄ. Oli se hetki millainen tahansa. Hyväksyä kaikki, mitä elämä tuo tullessaan. Kivut, kärsimyksen ja hyvät hetket. Otta ne sellaisena kuin on. Ei liioitellusta, ei rakentamalla niille sen suurempaa roolia.  Ja muistaisi ennen kaikkea, että mikään ei ole pysyvää. Kaikki menee ohi. Aikanaan.











Hölmön hassua ruoka-aikaa

maanantai 24. heinäkuuta 2017
Ruoka-ajat lasten kanssa ei ole aina sujuvia. "En tykkää" ja "En syö" kaikuvat turhan usein keittiössä, vaikka vanhemmat yrittävät kuinka tarjota monipuolista ja vaihtelevaa ruokaa. Omien lasteni mieliruoat vaihtelevat suuresti. Kuopus söisi kolme päivää putkeen kalakeittiö, mitä esikoinen syö muutaman lusikallisen. Esikoinen ilahtuu kun lautasella on pihvi sinapin kera. Kuopus ei suostu syömään kuin kanaa tai kalaa. 


Kaikin puolin minusta ruoasta on tehty aivan liian suuri asia elämässä. Siitä puhutaan KO-KO A-JAN. Ajatella jos sen annettaisiin olla vain se juttu, millä saadaan energiaa sen verran, että ei tunneta nälkää seuraavaan ruoka-aikaan saakka. Mutta ei. Siitä on tullut päähännousema monille. Hysteeristä tuijotusta. Mielensäpahoittamista. Rinnan röyhistystä. Aivan hölmöä hommaa.


Vaikka kuinka yritän saada itselle "vuoden äiti" pisteitä (jotka aion täysin hylätä edellisen postauksen tunnelmissa) tekemällä ruoan alusta saakka itse, lappasin viime viikolla täysin hyvällä omalla tunnolla ostoskärryn melkein täyteen einesruokaa. Lapsi ei siihen kuole. Einesruoalle on vain annettu leima, että sitä kotona lapsilleen tarjoava melkein yrittää myrkyttää muksunsa. Jälleen aivan höpöä hommaa. 

Mutta, mitä ruokahetkiin tulee, niin huomasin, että lapsia voi huijata. Oli se einesruokaa tai itse teurastettu possu. No, ei ehkä aivan huijata, mutta muuttaa ruokailutilannetta hauskemmaksi niinkin yksinkertaisella jutulla, kuin syömätikuilla!

Tilasin Ebaystä molemmille lapsukaisille omat harjoittelusyömätikut. Melkein parhaat pari euroa, mitä olen pitkään aikaan käyttänyt. Nyt nimittäin ruoka-aikana harvemmin kuuluu "en tykkää". Sen sijaan kuuluu ilahtunut "Saako syödä tikuilla". Ja jos ruokaa pysyy tikuissa, on vastaus myönteinen.

(Ja kuvien ottohetkellä nyt sattumalta oli ruokana wokkia. En itse terastanut lehmää, nuudelit einespakkauksesta, soosi suoraa pussista ja brokkolit pakastealtaasta).

Sinä et ole ainutlaatuinen

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
Olen olosuhteiden pakosta joutunut pysähtymään ja miettimään elämää kipeistäkin kulmista. Niin kuin olen aikaisemmissa postauksissa pohtinut, on tämä sairaus ehkä onni onnettomuudessa. Toisaalta onni on kyllä viimeisen viikon aikana ollut viimeinen tunne, jota olen kokenut. On suututtanut, itkettänyt ja kiukuttanut. 

MS taudin kanssa on pakko ottaa hiljoksiin. Täytyy priorisoida, mikä oikeastaan on tärkeää: minkä takia kannattaa halkoa hiuksiaan, ehkä stressatakin vähän ja minkä asioiden eteen kannattaa tehdä työtä. Vaikka pää on vielä sekaisin toukokuisesta diagnoosista ja siitä, mitä tämä tauti on nyt alkukuukausina ollut, olen toisaalta saanut (kiitos perheen) hypätä tietynlaisesta oravanpyörästä ja elämän illuusiosta pois. Tämä saattaa olla juuri se terve pohja, jolle voin alkaa rakentaa uudelleen elämääni. 


Mitä tarkoitan oravanpyörällä? Miten ihan tavallinen työssäkäyvä perheenäiti voi olla oravanpyörässä, mikä enemmänkin yhdistetään menestyviin ja kovasti töitätekeviin bisnesihmisiin? Huomaan elääneeni oravanpyörässä jahdaten sitä, MILLAISTA elämän pitäisi olla. Meitä kehotetaan hyvin hienovaraisin, mutta erittäin tehokkain median kehoitusten kautta pyrkimään koko ajan kohti jotain. Lähikaupan jonossakaan ei voi välttyä iltapäivälehtien hohkamiseen, kuinka Marjatta on hyvä ihminen, kun laihtui 20 kiloa. Pitäisi olla koko ajan rikkaampi, laihempi, suositumpi ja niin edelleen. Lista on lopputon. Me ei vaan olla tarpeeksi juuri sellaisenaan. Tavallisuus ei myy. Ja loppuunsa - valtaosa meistä on aivan tavallisia! Tavallinen on normaalia.

Samalla se oravanpyörässä juokseminen ja kaiken tavoittelu on hir-vit-tä-vän raskasta. Kuinka moni pysähtyy miettimään, mitä MINÄ oikeasti halua. MINÄ. Tai en edes halua vaan TARVITSEN. Ilman mainoksien, sosiaalisen median tai naapurin Kaijan vaikutusta. 

Illuusio kulkee oravanpyörän kanssa käsikkäin. Me eletään melkoisessa illuusiossa, että me oltaisiin jotenkin erikoisia tai ainutlaatuisia. Tosiasiahan on, että me ei olla. Nekin, jotka on saanut tungettua itsensä (joskus aivan naurettavilla "taidoilla") koko kansan tietoisuuteen, on aivan samanlaisia talliaisia, kuin me muutkin. He ovat pystyneet rakentamaan illuusion siitä, että heidän elämänsä olisi jollain tapaa parempaa - ja siihenhän melkein koko some sekä julikkikset perustuukin. Illuusioon. Veikkaan, että reikäisissä collegehousuissa pienessä keittiössä eineslihapullia lämmittävä äiti on yhtä onnellinen (ellein onnellisempi) kuin Arabian paratiisiastiasta fiinisti sushia pistelevä, viimeisen päälle laitettu mamma (joka muistaa ikuistaa hetken Instaan). 


Kirjailija Mark Masonin mukaan se, että on tavallinen tallukka ,on nykyään standardi epäonnistumiselle (being average has become the new standard of failure). Pysähdy. Mieti hetki. Tämähän on...totta!?! Ja jos se on totta, niin sehän on aivan KARMEA maailma elää. Varsinkin meidän tuleville sukupolville!!!

Kiitos MS, että olen joutunut pysähtymään. Kiitos, että asetat rajoitteita elämälleni. Kiitos, että hidastat minua ja en pysty tekemään kaikkea enää automaatiolla. Kiitos, että ehkä uskallan alkaa olla tavallinen.


3 päivän sairaalareissu ja taudin pahenemisvaihe

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017
Pahoittelen jo etukäteen kirjoitusvirheitä. Haluan kirjoittaa viime päivien kuulumiset, mutta pää on pyörällä ja väsymyksen vuoksi ajatus ei kulje...silti...

Fatiikki (uupumus) alkoi paheta viime viikon aikana. Viikonloppuna jaloissa alkoi olla taas tunne, että voimat on vähänä. Itse lihaksissa ei ole mitään vikaa - jokin hermovika vain kertoo reisilihaksille, että kolmesadanmetrin kävelyn tilalta on juostu monta tuntia yhteen menoon.

Soitin maanantaiaamuna neurologian poliklinalle ja sieltä kävi käsky päivystykseen neurologin arvioon. Arvio oli, että nyt olisi paikallaan kolmen päivän kortisonihoito. Tähän pahaiseen ms-tautiin ei ole parannusta ja kortisonikaan ei oireita varsinaisesti paranna. Sen tarkoitus on nopeuttaa pahenemisvaiheesta toipumista. No, siinä määrin, mitä siitä sillä kertaa toipuu. Ensimmäinen kortisonikuuri annetaan sairaalassa suonensisäisesti. Seuraavat saa napsia kotona tabletteina. 



Minulla on nyt toinen pahenemisvaihe kahden kuukauden sisällä. Olen käyttänyt ms-lääkettä vasta alle kuukauden ja vaste lääkkeestä nähdään 6 kuukauden käytön jälkeen. 6 kuukauden lääkäriaikaa on kuitenkin nyt tuotu eteenpäin 3 kk, jolloin mahdollisesti tehdään uusi pään magneettikuvaus.  Jos sinä aikana tulee uusia pahenemisvaiheita niin kyseeseen saattaa tulla jo lääkityksen vaihto. 

Kortisonia annettiin nyt 3 päivän aikana 1 g kerrallaan. Vastetta lääkkeestä on ollut siinä määrin, että sormenpäihin tuli tunto melkein kokonaan takaisin! Jotain hyvää siis.  Jaloissa ja fatiikissa ei ole vielä ollut muutosta parempaan, mutta kortisoni saattaa alkaa tehota vasta muutama päivä kotiutumisen jälkeen. 


3 päivän sairaalareissun aikana minulle tehtiin myös selkäytimen magneettikuvaus. Selkäytimessä näkyi ms-taudin muutoksia. Kävin myös fysioterapeutin arvioissa. Huomasin tasapainoni olevan melko heikossa jamassa. 6 minuutin kävelystä jaksoin minuutin reippailla. Kolme viimeistä laahustelin tasapainon heitellessä vasemmalle. Voiko tämä olla mahdollista...huolestuttavaa. 

Täytyy sanoa, että olo on itsellä pessimistinen. Tuntuu, että kaikki pienet toivonrippeet on viety. Pelottaa, että tauti saa yliotteen. Toimivan lääkkeen löytämisen aikana vointini rappeutuu pikkuhiljaa.
Yritän hengittää hetkessä. Se on ainoa, mitä minulla varmasti on. Tämä hetki. 

Migreeni ja daith-lävistys

maanantai 17. heinäkuuta 2017
Olen kärsinyt migreeneistä esikoisen syntymän jälkeen. Silloin niitä oli noin kerran kuussa, joten ei viitsinyt mennä niiden vuoksi lääkäriin. Särkylääkkeet harvoin auttoivat. Yleensä ainoa apu niihin oli ylen antaminen ja uni. Päänsäryn aikana kokeilin omatoimista akupisteiden painamista ja aromaterapiaa. Joskus niistä oli apua, toisinaan ei. 

Aloin kärsiä migreenikohtauksista useamman kerran viikossa kuopusta odottaessani. Oireina on lamauttava toispuoleinen jyskyttävä kipu ja pahoinvointi. Raskaana ollessani migreenilääkkeitä ei voitu aloittaa. Vasta kolmen viime vuoden aikana minulle on tehty migreenidiagnoosi ja olen saanut täsmä- sekä estolääkkeet. 

Minun migreeni on auraton. Ennakkovaroituksena on yleensä "normaali päänsärky". Olen vasta viime kuukausien aikana uskonut, että pienintäkään päänsärkyä ei kannata jäädä seuramaan vaan siihen on heti otettava särkylääkettä. 

Tähänastisen elämäni pahin migreenikohtaus oli viime vuoden lokakuussa, jolloin olin opintopäivillä poissa kotoa. Tunsin jo aamulla pientä päänsärkyä ja otin siihen kipulääkettä. Yhdentoista aikaan ajatus lounaan syömisestä alkoi etoa ja otin migreenin täsmälääkkeen. Painelin seuraavan tunnin melkein raivon vallassa ohimoitani ja akupisteitä käsissä. Ei apua. Kun olin maannut paikan vessan lattialla tunnin välillä oksentaen lähdin haukkamaan raitista ilmaa. Pahanolon aallot kulkivat vatsassa ja lamauttava kipu jyskytti päässä. Yritin hengitellä niiden läpi. Satuin kävelemään tatuointi- ja lävistysliikken ohi. Olin aiemmin lukenut daith-lävistyksestä ja siitä, että joillakin se auttaa migreeniin. Nyt jos koskaan...

 Renkaasta puuttu pallo. Jouduin ottamaan korun magneettikuvausta varten pois ja melkein kaksi kuukautta myöhemmin en ole saanut aikaiseksi laittaa sitä (tai siis laitattaa sitä miehelläni) takaisin. 

Pääsin puolen tunnin sisään lävistäjälle. Sattuiko lävistys - ei. Se tuntui aivan ihanalle, koska se vei huomion pois migreenistä. Maksoin ja lähdin takaisin syksyiseen ilmaan kävelemään. Korva sykki pientä kipua ja migreeni alkoi hävitä vähitellen. 

Daith- lävistys toimii akupunktion tavalla. Lääketieteellistä tai akupunteeraajien perustaa lävistykselle ei ole. Moni ajattelee toiminnan perustuvan lumevaikutukseen. Itsellä se on harventanut migreenien väliä ja niiden kestoa. Tuntui, että se tehosi vieläkin paremmin paranemisvaiheessa (itsellä tuo vaihe kesti 5-6 kuukautta. Rustolävistykset on hitaita paranemaan). 


Eli...toimiiko lävistys? Auttaako se migreeneihin? Itsellä se on auttanut. Se ei ole parantanut migreenejä, mutta lääketieteellisten apujen kera se on helpottanut kyllä elämääni, ettei migreeni lamaa sitä niin usein. Esteettisesti en juurikaan lävistyksestä pidä, vaikka niitä useampia onkin ollut elämäni aikana - se vaihe elämää on jotenkin takana.  Ottaisin kyllä vaikka ison sonninrenkaan sieraimiini jos siitä olisi apua migreeniin!

Toisaalta taas mielenkiintoista on, että minulla on nyt kaksi neurologista sairautta. Ne saattavat olla jollakin tavalla yhteydessä toisiinsa tai ehkä kaikki juontaa virusperäisestä aivokalvontulehduksesta, jonka sairastin lapsena... ken tietää? Ei Ken tiedä. 

5 asuntoa 4 vuodessa eli blast from the blast vol.2

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017
Tässä jatkoa eiliseen postaukseen

Olin asunut puolitoista vuotta Englannissa ja pitänyt melkein saman verran yhtä mieheni kanssa, kun ostimme ensimmäisen yhteisen asunnon keväällä 2005. Päätös tähän tuli edellisen vuoden jouluaattona kun meidän vuokra-asunnon boilerista sammui liekki, ei saatu sitä syttymään moneen tuntiin ja kukapa sitä tuli korjaamaan jouluaattona. Vuokraan laitettu raha alkoi tuntua hukkaan heitetyltä. Meillä ei ollut säästöjä muutama tuhatta puntaa enemmän, mutta saimme niin sanotun 100% lainan. Se oli sitä hyvää aikaa vielä maan talouden kannalta.


Etsimme kämppää kohtalaisen hyvältä asuinalueelta, koska halusimme pysyä pois "ghettoista" (sinnehän me kyllä päädyttiin sitte pari vuotta myöhemmin). Rahamme riittivät talosta tehdyn kahden asunnon kompleksin alakertaan. Makuuhuone, olohuone, keittiö, kylpyhuone ja mukavan kokoinen takapiha.

Staffimme kanssa ensimmäisessä omistusasunnossamme. Taitaa olla kevät 2006.

Asunnossa ei ollut keskuslämmitystä vaan sähköpatterit, jotka ymmärsimme vasta asunnossa jonkin aikaa asuttuamme olevan varsin kehno lämmityssysteemi. Lainaselvityksessä kävi ilmi, että asunnossa oli aika paljon kostetutta (siis hometta, hometta, hometta), jonka aiheuttamien rakenteellisten vahinkojen korjaamínen (seinien laastin poistaminen jne.) olisi tullut maksamaan yli 1000 euroa. Koska meillä ei ollut sellaista summaa ylimääräisenä, teetimme homman tutulla. Hyvää jälkeä tuli, mutta ei kovin kestävää.

Nyt kun ajattelee, niin asunto oli Suomen standardilla aikamoinen läävä. Suihkuun ei menty aivan niin vaan - vesilämmitys täytyi laittaa päälle ainakin puoli tuntia aikaisemmin. Astioiden pesuun otin lämpimän veden yleensä vedenkeittimestä. Todella modernia. Säilytystilaakini todella vähän, mikä on varsin tyypillistä englantilaiselle asunnolle. Mutta se oli meidän ensimmäinen yhteinen oikea koti. Siellä meidän joukkoon liittyi ensimmäinen koiramme ja asunto oli kaikessa kauheudessaan paikka, jossa loimme paljon muistoja. 
  
Staffipentumme makuuhuoneessa. Mielenkiintoista, kuinka elämässä moni asia menee ympyrässä takaisin lähtöpisteeseen. Meille on jälleen violetit seinät makuuhuoneessamme.

Asunto oli muuten kaikin puolin susi. Homepilkkuja ilmestyi tuon tuosta johonkin nurkkaa ja meidän siirtäessä makuuhuoneen vaatekaappia, koko takaseinä oli musta. Ai ihastusta. Jännä, että minun ihottumat ja silmäongelmat paranivat juuri tuon asunnon aikana. Asuimme asunnossa 1,5 ennen kuin laitoimme asunnon myyntiin. Myynnissä kesti puoli vuotta, mutta mukavaksi yllätykseksi teimme voittoa sillä 10,000 puntaa. Sen verran hinnat olivat nousseet meidän siellä asumisen aikana. Mukava juttu meille silloin. Saimme tarpeeksi lainaa, että pystyimme ostamaan talon. Valitettavasti seuraavien kuukausien sisällä siitä pankkikriisin myötä talojen hinnat romahtivat parikymmenta tuhatta puntaa. Enää ei ollut niin kiva. 

Susikämpän ollessa myynnissä majailimme mieheni isovanhempien talossa, jonne veimme suurimman osan tavaroistamme, että pieni kaksiomme olisi näyttänyt mahdollisimman isolta.

Muistan kun menin ensimmäistä kertaa vierailulle ehkä ihastuttavimpaan kotiin ikinä. Se tapahtui maaliskuussa 2004 kun mieheni vei minut ensimmäistä kertaa tapaamaan isovanhempiaan. Isovanhemmille, varsinkaan "nan"ille (eli isoäidille) ei nimittäin aivan ketä tahansa esiteltykään. Isovanhempien talo oli Bristolissa todella ihanalla asuialueella suuren puistoalueen vieressä. Sisäänastuessa taloon, olisi voinut kuvitella astuvansa aivan toiselle vuosikymmenelle. Talo oli nimittäin ollut melkein muuttumattomana sitten 50-60 luvun. Talo oli aivan hyvässä kunnossa, mutta ei minkään mittakaavan mukaan moderni, mikä olikin todella viehättävää. Talossa oli kaksi olohuonetta. Etuhuone "front room" talo etuseinällä, jonne mentiin vain juhlapyhinä ja erikoistilanteissa. Tälläinen oli esimerkiksi kun isovanhemmat tapasivat minun vanhempani ensimmäistä kertaa. Minun ensitapaamiseen riitti pienempi olohuone.

Muistan vielä niin elävästi kun istuin mieheni vieressä ensimmäistä kertaa tuolla ruskealla 50-luvun sohvalla, siemailemassa sitä oikeaa englantilaista teetä hennosta posliinikupista, kaasutakan lämmittäessä pientä "middle room"ia. Se ei tietenkään jäänyt viimeiseksi kerraksi vaan meillä oli tapana käydä kylässä vähintään kerran viikossa. Mieheni "nan" oli upea, vahva nainen, jota myös minulla tuli suuri ikävä hänen kuoltuaan.

Staffimme kanssa lämmittelemässä viltin alla kylmänä talvipäivänä.

Asuimme tuossa talossa mieheni isoisän kanssa 6 kuukautta. Siellä asuessa ihastus oikeaan "vintage" taloon kariutui. Talossa oli kylmä ilman keskuslämmitystä. Suihkua oli ikävä. Sitä ei edes korjannut se sadevesisuihku, jonka saimme kasvoilemme keskellä yötä kattolampun vierestä. Ullakon ikkuna oli jäänyt auki ja kova vesisade tulvi sisään. 

Tuosta asunnosta muutimme melkein kuudeksi vuodeksi viimeisen kotiimme Englannissa. Ihastuttava kolmen makuuhuoneen talo asuinalueella, jonka tiesimme maineelta aika...eloisaksi. Jälleen kerran home tervehti talon kylmemmistä nurkista keskuslämmityksestä huolimatta ja huumekaupan käynti tien toisella puolella toi mielenkiintoista seurattavaa elämään. Mutta that's England in all it's beauty. 


Blast from the past eli 5 asuntoa 4 vuoden aikana

lauantai 15. heinäkuuta 2017
Lueskelin kolmen/neljän vuoden takaista blogiani. Silloin se tuntui niiiin huonolta, mutta nyt luin tyytyväisenä hyvin mielenkiintoisia postauksia. Mukava, että olin säilyttänyt ne tallessa. Harmittaa, että olen aivan täysin unohtanut salasanan ja käyttäjätunnuksen ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin 9 vuotta sitten ja jota kirjoitin pari vuotta. Ne oli niitä rock'n roll päiviäni - olisi mielenkiintoista lukea sen aikaista ajatuksen virtaa.

Postasin edelliseen blogiini asuntoja, joissa asuin sen melkein 10 vuoden Englannissa asumisen aikana. Melkoisia "mielenkiintoisia elementtejä" sisältäviä asuntojahan ne oli (lue, melkein läävä). Muistot on hyvä kirjoittaa joskus ylös. Silloin selkeämmin huomaa, mitä kaikkea sitä on käynyt läpi ja mistä sitä on selvinnyt. Asioista, jotka tapahtumahetkellä oli jotain niiiiin kamalaa ja tuntui ylitsepääsemättömältä. Silti...tässä sitä ollaan. Vielä hengissä ja mielenterveydellisessä tilassa, jonka kanssa pystyy toimimaan. Ehkä tästäkin taudin muuttamasta elämäntilasta selviää. Vuoden päästä saattaa olla useampi kuukausi oireetonta aikaa ja tämän hetkinen suru sekä valitus vain haalea muisto.

Näistä hyvin mutkaisista aasinsilloista postauksen oikeaan aiheeseen. Eli... 5 asuntoa 4 vuoden aikana vol . Tekstit poimittu edellisestä blogista ja hieman editoitu. 

Ensimmäinen katto pään päällä Englantiin muuttausessa oli  hoitajien asuntola, jossa asuin pari kuukautta. Huoneen kiinteät kalusteet oli vuosikymmenien takaa oleva tummapuinen vaatekaappi, kirjoituspöytä sekä sänky. Huoneessa oli oma käsienpesuallas, wc ja suihkut olivat käytävän päässä, joka sattui olemaan muutamien metrien päässä huoneestani. Siiven yhteinen pieni keittiö oli huonettani vastapäätä. En laittanut ruokaa siellä kertaakaan kahden kuukauden aikana, ellei paahtoleivät tekemistä lasketa. 

Hoitajien asuntolassa ei saanut olla yövieraita... tätä nyt saatettiin rikkoa usemmankin kerran kun olin vasta alkanut seurustella mieheni kanssa. Mukavia oli myös aamu kolmen aikaan tapahtuneet palohälytykset, kun jollakin oli jäänyt leivänpaahdin liian korkealle lämmölle. Hauskaahan se toisaalta oli seisoa sadan pyjamiin pukeutuneiden, unesta raa'asti herätetyiden ihmisten kanssa. 


Kuvalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä postauksen kanssa, paitsi, että se on paikallisesta eläintarhasta pian Englantiin muuton jälkeen. Halusin nähdä pingviinit. Melko paikallaan olevia otuksia. Kyseinen päivä oli myös hyyyyvin kylmä Englantilaisella mittakaavalla.

Englannissa hyvin harva pystyy asumaan vuokralla yksin ja yksiöt tai "studio apartmentsit" on aika harvassa. Yleisin nuorempien asumismuoto on ne. ns soluasunut eli "shared houses". Jos niissä ei halua asua, niin sitten täytyy olla joko kumppani tai kämppäkaveri, jotta vuokran ja muut kulut pystyy maksamaan. Sinkut, jotka pystyvät ostamaan itselleen asunnon ja sitten vuokrata sitä toista makuuhuonetta muille, kuten meidän seuraavan kämpän kanssa oli.

Vuokrasimme kaverini kanssa huoneet talosta, jossa asui vuokraisäntä tyttökavereineen. Toinen vuokranantajamme oli toisaalla asuva vuokraisännän sisko. Huoneet oli ihan mukavat, valmiiksi kalustetut. Englannissa onkin monissa vuokra-asunnoissa kalusteita jo valmiina. Mitään priimaa ne ei yleensä ole. Mutta 70-80 luvun huonekaluthan on aina ihanaa retroa, eiksje? (voin vastata tähän, että ei)

Talo oli melkein kuin kahdessa siivessä. Meillä vuokralaisilla oli oma kylpyhuone ja olohuone, mutta keittiö jaettiin vuokraisännän kanssa. Itse en pystyisi vuokraamaan ventovieraalla talostani huonetta ja antaa pitää MINUN kotia omana kotinaan. Sama juttu oli meidän vuokraisännän ja hänen tyttökaverin suhteen. Asunnossa tuli usein hyvin vahvasti olo, että vuokra oli tervetullutta, kunhan ei vaan näkynyt tai kuulunut. Vakityössä olevalle 23-vuotiaalle se tuntui hyvin nöyryyttävältä kun piti asua muiden kyyläävien silmien alla. Asunto oli Doone-nimisellä tiellä. Itse kutsuin sitä Doome tieksi, joku on melkein kuin doomed = tuomittu. Varsin kuvaava nimi.

Yövieraita ei saanut taaskaan olla sitä sillon tällöistä vierailua lukuunottamatta. Mieheni oli yötä silloin tällöin, mutta sekin oli vuokraisännälle liikaa. 

Talossa oli kaikinpuolin ahdistava asua. Laitoin todella kylmänä iltana lämmityksen päälle ja vuokraisännän nainen kävi napsauttamassa sen pois. Laitoin uudestaan lämmityksen päälle ja ei kun sama juttu. Englatilaiset säästävät lämmityskuluissa, jos vain on mahdollista, mutta kylmänä talvi-iltana - pliis. Lämmitystä päälle!


Vuokra oli sen verran korkea, että päätimme kaverin kanssa parin kuukauden jälkeen, että taidamme muuttaa pois ja etsiä vuokrakämpän vaan meille kahdelle. Vaikka olimme allekirjoittaneetkin 6 kk vuokrasopimuksen kanssa pääsimme ONNEKSI siitä eroon. Selitettiin tilanne vuokraemännälle ja hän onneksi ymmärsi tilanteen. Käsityksemme kimppakämpässä asumisesta ei ollut kohdannut hyvin kalsean nihkeän todellisuuden kanssa. Eli ei kun seuraavaa asuntoa etsimään... kolmas 6 kuukauden sisään...

"Tuomion" tie asunnon jälkeen vuokrasimme kaverini kanssa kolmion. Kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittokomero ja kylppäri. Siihen mennessä kaikkein modernein kämppä. Koska tiesimme, että kämppä on joka tapauksessa väliaikainen, niin emme oikeastaan sisustaneet asuntoa mitenkään. Kämpässä oli jo perushuonekalut ja se riitti. 70-80- luvun huonekalut tulivat tutuksi.


Silti...
Kylpyhuoneessa oli kokolattiamatto. Siis kylpyhuoneessa! Kylpyamme löytyi, mutta suihkua ei. No, mitenkäs tuollaisessa tilanteessa toimitaan. Ostetaan melkein mistä tahansa kaupasta letku, jonka toisessa päässä on suihkusuutin ja toisessa päässä kaksi liitintä, joista toinen laitetaan ammeen kylmävesihanaan ja toinen kuumavesihanaan. Tiedättekös, että näitä löytää edelleen kaupoista! Suihku asunnossa ei ole mikään itsestäänselvyys.

Meidän asunto oli yläkerrassa. Meidän ja alakerran asunto oli joskus muinoin ollut samaa taloa. Hyvin tyypillinen Englantilainen pienempi asunto. Vaihtoehdot ovat yleensä joko se kokonainen talo, jos siihen on varaa tai sitten juuri tuohon tyyliin talo, josta on tehty kaksi asuntoa. Ongelma tuollaisissa kämpissä on aivan onneton äänieristys. Alakerran asukkaalla tuntui olevan aika viriili elo makuuhuoneen puolella. Tai sellaisen kuvan sain herättyäni useamman kerran yöllä alakerran "huudahduksiin".


Kämppikseni aika Englannissa tuli päätökseen  ja kämppiksekseni tuli nykyinen kämppikseni eli mieheni. Mieheni muuttaessa asuntoon sisustin Englannissa asuntoa ensimmäistä kertaa. No, sisustin ja sisustin. Sängynpeittoa, uutta verhoa jne. Ja ihan mieleton vessanpöntön kansi. (siis nuo piikkilangat on muovin sisällä)


Mieheni kanssa asuimme asunnossa vain 7 kk, jolloin ostimme ensimmäisen asuntomme.
Pääasiallinen syy muuttoon oli se, että pystyimme lyhentämään lainaa samalla summalla, mitä maksoimme vuokraa. Se, että asunnossa myös kummitteli saattoi ehkä myös hieman vaikuttaa muuttoon. Tavaroita tippui pöydiltä lattioille ilman selitystä ja yksin ollessa tuli aina se tunnelma, että ei ollut yksin. Makuuhuoneen ovi aukesi yön aikana itsestään. Olimme löytäneet kämppikseni kanssa muuton yhteydessä keittiön kaapin perältä hyvin karmivan valokuvan, jossa 3 melkein albiinolasta 70-luvulta poseraasi vakavin ilmein. Mieheni muuttaessa siirsimme eteisen kaappia ja sen takaa löytyi lapsen tekemä iso askartelutyö "my family tree". Miten se oli sinne päätynyt?

Huomenna jatkuu postaus "persoonallista" asunnoistani... eli vol 2 tulossa 

Kipeitä kysymyksiä sairauden äärellä

perjantai 14. heinäkuuta 2017
En ole sisäistänyt vielä ms-tautia. Sitä, että kyseessä on krooninen etenevä sairaus. Sairaus, joka vaikuttaa elämääni. Ihan oikeasti. En ole toipumassa flunssasta tai pitkästä sairaslomasta burn outin vuoksi. Minulla on sairaus. Etenevä ja elämää muuttava sairaus.


On pitänyt muutama kyynel vuodattaa viime päivinä. Olo on voimaton. Väsyttää koko ajan. Seisoin kaupassa hyllyjen välissä kuin zombie miettien seuraava siirtoani. Kädet ovat jatkuvassa kohmeessa. Sorminäppäryys on jotain, jonka muistan hämärästi. Kiukuttaa. Miksi minä? 

En halua olla sairas. Taidan kieltään vielä taudin olemassaolon. Ainakin sillä tasolla, millä se minua vaivaa. Haluan olla sen kaverin tuttu, joka ms-taudista huolimatta pystyy tekemään kokonaista työaikaa, eikä hänestä edes huomaa taudin olemassaoloa. Haluan olla sen tutun naapuri, jolla ei ms-taudin oireet ole vaivanneet kymmeneen vuoteen.

Mitä jos minä en olekaan? Usko siihen, että nämä tällä hetkellä vaivaavat oireet joskus helpottaa, alkaa hiipua.


Vaatimustasoni itseni suhteen on korkea.  Saavuttamaton. Minäkuvani on varsin epäterveellinen. En saa olla laiska, vaikka sellaisena pidän itseäni koko ajan. Siitäkin huolimatta kuinka paljon teen. Teen aina hieman enemmän. Aina voi parantaa. Se tässä fatiikissa (uupumus, josta löysin MSelosta hyvän blogikirjoituksen) onkin pahinta: se, että pelkään levähtämisen tarpeen menevän laiskuuden puolelle. Osaanko tietää sen? Mitä jos opin pahoille tavoille ja makoilen yli tarpeeni? Osaanko tunnistaa fatiikin ja oikean väsymyksen?

Minulla on ollut oikeastaan koko tämän sairastamisen aikana ollut päällimmäisenä tunteena SYYLLISYYS. Syyllisyys, kun en jaksa ja pysty. Syyllisyys, kun en olekaan yhteiskunnassa tuottava jäsen. Sairaslomakin jatkuu. En ole työkuntoinen vielä. On otettava rauhassa ja annettava aikaa. Aikaa parantua, aikaa sopeutua. 


Tämä tauti todella avaa kipeitä ja syviä asioita pohdintaan. Se myös tuo minut sen eteen, kenen varaan jätän elämäni niine kaikkine tapahtumineen ja kipuineen. Itseni vai Korkeamman?

87658 tuntia avioliittoa

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kysyin kerran vanhemmiltani, miten avioliiton saa kestämään. Vastaus oli, että toista ei kannata yrittää muuttaa. 

Näin 10 vuoden naimisissaolon jälkeen ymmärrän, että siinä hyvin pienessä, mutta varsin vaikeassa asiassa on avain kestävään liittoon. Kun antaa toisen olla juuri sellainen kun hän on, toisen hyväksyen ja toista sellaisena rakastaen on eron todennäköisyys melko pieni. Se, muistanko tämän joka päivä, on aivan toinen juttu. Elämässä ei tarvitse valmistua. Se on päivä toisensa jälkeen harjoittelua. 

Sanoimme mieheni kanssa toisillemme "tahdon" päivälleen kymmenen vuotta sitten parinkymmenen todistajan läsnäollessa. Perhe ja lähimmät ystävät. Häät olivat todella omannäköisemme. Minulla oli musta mekko ja miehen asusteena punamustat leopardikuvioiset kengät. Juhlaruokana oli pubissa fish & chipsit ja illalla tanssittiin jo parhaat päivät nähneessä kerhotalossa. Elämäni paras päivä. Lasten syntyminen oli ikimuistoista ja ihanaa, mutta hääpäivänä meni huomattavasti kivuttomammin 😂

Itse olen aiemmin naivisti ajatellut avioliitton astumisen olevan jotenkin merkki, siitä, että suhde on tavallaan valmis. Että avioliitto olisi parisuhteen kulminoituminen, saavutettu päämäärä. Sitähän se ei tietenkään ole. Avioliitto on jatkuvasti elävä ja muuttuva (tästä kirjoitin jo aiemmin). Lasten tultua avioliitto ei enää ole meidän kahden asia. Se on ympäristö, missä lapset elävät, ja joille se luo turvallisen pohjan elämään. 



Sairastuttuani mieheni on joutunut ottamaan eri tavalla vastuuta ja ennen kaikkea sietämään kiukutteluani. Olen kysynyt häneltä kerran, miten hän tämän asian kanssa jaksaa. Se oli sinä iltana, kun tulin päivystyksestä saatuani alustavan diagnoosin. Mieheni on osannut riittävässä suhteessa antaa minulle tilaa ja olla myös läsnä. Sairastuminen on sitonut meitä tiukemmin yhteen. 

Jaksoin leipoa meille tänään täytekakun. Kakusta tuli epätasainen, epäesteettinen, mutta kaikella rakkaudella leivottu ja tehty. Hyvä kakku hääpäivän juhlistamiseen. 

Elämä on kaunista

tiistai 11. heinäkuuta 2017


Tänään nousen jalat ja sormet jäykkinä. Takana on huonosti ja katkonaisesti nukuttu yö. Kiukuttaa ja väsyttää. Tätäkö elämäni on? Tuntuu, että tämä on se tunnetila, mikä minulla useinmiten on.

Negatiivisten kokemusten on sanottu tarttuvan tiukasti tarranauhan tavoin muistiin ja positiiviset kokemukset liusuvat teflonin lailla pois, mitä aivojen neurologisiin muutoksiin tulee. Sen vuoksi juuri nämä hankalat hetket joinakin päivinä tuntuvat antavan koko yleisolettamukselle elämästäni harmaan värin. Näinhän ei suinkaan ole. 

Eilen illalla kävin kaupungin keskustan läheisyydessä yli puolen tunnin lenkillä. Ilman puhelinta, ilman kameraa. Vain autonavain taskussani. Päivä oli ollut kuuma, mutta iltaa kohden taivaalle alkoi kerääntyä sadepilviä ja mereltä kävi tuuli. Oli helppo hengittää ja kuumuus ei väsyttänyt. Sain katsella hurmioituneena kovalla voimalla joen virtaamista vesivoimalaan. Se ryöppysi niin hurjaa vauhtia, että yli kulkevalle sillalle roiskui vesipisaroita. Ihastelin hopeanharmaita puita, joiden runkoa peitti ihmeellinen seitti. Ehkä puut olivat sairastuneet tai ehkä tyydyn oman mielikuvitukseni tarinointiin valtavista hämähäkeistä. Välillä nenään tulvahti kukkaloiston tuoksu. Aistini olivat avoinna ja mieli rauhallinen.


Myöhemmin yritin pissattaa koiranpentuamme yhdentoista aikaan illalla takapihalla. Vesirännistä tuli vielä sateen loputtua vettä - sekös pentua hieman hirvitti. Katselin huvittuneena, kuinka pentu haisteli sateen kastelemaan ruohoa ja hyppeli jahdaten koiperhosia. Mikä ihana päätös ihanalle päivälle.

Ei päivä ollut kokonaan ihana. Minua väsytti ja sormet eivät pelanneet. Mutta 60 minuuttia siitä päivästä oli mieleenpainuvan ihanaa. Pieniä hetkiä, yksinkertaisia nautintoja. Aikaa, jolloin keskityin olemaan hetkessä. Yksinkertainen, unohdettu taito nähdä kuinka kaunista elämä on.


Sairaanvoitelun jälkeen

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017
Sairaana on ollut pakko ottaa apua vastaan. Tukiverkko on selkiytynyt entisestään. Kun olen miettinyt, mitä ja ketkä kuuluvat omaan tukiverkostooni, olen unohtanut sieltä kirkon. Sen sakramentteihin osallistumisen, rippi-isän kanssa keskustelumahdollisuuden ja muiden esirukoukset. 

Olen ollut ortodoksisen kirkon jäsen hieman yli kahden vuoden ajan. Tulin uskoon kolmisen vuotta sitten ja halusin löytää mahdollisimman alkuperäisen ja puhdasoppisen kirkon. Sellaisen, jonka opetus ei muutu miellyttääkseen ympärillä muuttuvaa maailmaa. Tuota kaikkea on vuonna 33 perustettu ortodoksinen kirkko. 


Olen näiden kahden vuoden aikana oikeastaan (ehtinyt) kokenut vaan pieniä palasia kirkosta. Ortodoksinen kirkko rytmittään koko vuoden ja viikonkin paastoista juhliin. Olen itse päässyt tähän saakka osallistumaan juhlapäivistä vain kouralliseen. Syynä, että "oma elämä ja omat jutut" tuntuvat usein paljon tärkeämmältä sillä hetkellä. Niiden hedelmä harvoin maistuu pidemmän päälle makealta.

Sairastuminen herätti kysymyksiä Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni vakavan sairauden? No, jos sairaus on suoranainen seuraus minun pahoista teoistani, niin pääsen kyllä aika vähällä... sinänsä sairaus kyllä on kirkon opetuksen mukaan seuraus synnistä. "Sairaus on synnin seurausta. Me kaikki olemme tehneet Adamissa syntiä ja kannamme sen seurauksia: kuolemaa ja sairastavuutta. Sairaus on siis rikkoutuneen jumalsuhteen merkki."
Auts! Rankkaa tekstiä, mutta vastaa kysymykseen, miksi Jumala "sallii" sairaudet.


Vaikka en ole mielestäni tietoisesti kuitenkaan kapinoinut Jumalaa vastaan, on sairaus saanut aikaan mielentilan, jonka vuoksi jätin liturgiassa käynnit (jumalanpalvelus) ja rukouselämäni hiipui säästöliekille. Asia, joka on kantanut minua ja josta tiesin saavani voimaa näinä elämän matalina hetkinä, jäi listan viimeiseksi. Minua alkoi kutkuttaa taas vanha elämä ja pakanauskonto. Lipsuminen pahaan ja tuhoon tuntui olevan lähellä.

Tällä viikolla sain osallistua sairaanvoiteluun, jota edelsi katumuksen sakramentti eli tutummalta nimeltä rippi. Sairaanvoitelusta: "Kirkkoisät korostavat, ettei sairaanvoitelun sakramentin kautta pyritä aikaan samaan ihmeparantumisia, vaan että uskon ihme toteutuu jo ihmisen henkisenä eheytymisenä hyväksyä ja kestää osaksemme tullut koettelemus. Sakramentin salaisuus on uskomme, toivomme ja rakkautemme vahvistuminen, Jumalan johdatuksen ja läsnäolon kasvanut tunto. 

Sairaanvoitelun ja ripin jälkeen tuntui heti kun sata kiloa painoa nousi pois harteilta. Vaikka fyysisiä sairauden oireita on ja hyvin mahdollista, että juodun elämään niiden kanssa, nyt tuntuu kuin mielen kompassi olisi taas vaihteeksi huollettu (kompurointiahan tämä elämä on). Se osoittaa taas terveeseen suuntaan: mielenrauhaan ja luottamukseen, että tämänkään kanssa en ole yksin.


Utter brainfreeze

lauantai 8. heinäkuuta 2017
Eilen taisi olla sairastumisen jälkeen ensimmäinen päivä, etten nukkunut päiväunia. Tuntui, että jaksoin. Väsymys on selätetty, huraa!

Kunnes. Kello oli seitsemän illalla ja tuli aika pistää tälle viikkoa kolmannen kerran lääke. Otin tapani mukaan autoinjektorin kahteen osaan ladatakseni sen. Siihen taidot yht'äkkiä loppuivat. Tuijotin osia ja ruiskua. Minusta tuntui, että käsissäni oli vähintään osat hiukkaskiihdyttimen rakentamiseen. Yritin laittaa ruiskua injektoriin. Kaikki mitä tein, tuntui aivan vieraalta. Otin opaskirjan käteen ja vaikka kuinka yritin lukea suomenkielisiä ohjeita, tuntui kun ohjeet olisivat olleet vieraalla kielellä. 



Mies apuun ja lääke saatiin pistettyä.

On aivan normaalia, että väsymystilassa aivot eivät sisäistä uutta asiaa tai totutun asian kanssa saattaa tulla kömmähdyksiä. Eilinen oli melko pelottava. En ole aiemmin kokenut niin totaalista aivojen pysähtymistä. Tuntui, että ajatusprosessia oli kyllä päässä, mutta se pongahteli flipperin kuulan tavoin päämäärättömästi seinältä toiseen. 



Tänään tuntuu, että sanat on hakusessa ja puheen tuottaminen käy maratonista. Mies saa vastauksesti epämääräisiä älähdyksiä kun yritän prosessoida, mitä hän sanoi ja mitä haluan vastata. Tämä ahdistaa. Ennen kaikkea ahdistaa ms-taudin arvaamattomuus ja se, että itse pystyy sen etenemiseen ja oireisiin hyvin vähän itse vaikuttamaan. Hengitän. Hengitän rauhallisesti. Tässä hetkessä ja lähden nukkumaan päivän toiset päiväunet. Ainakaan silloin minun ei tarvitse ajatella tai puhua. 


Englanninkääpiöterrieri nimeltä Bruce

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Englanninkääpiterrieripentumme Bruce on melkein 4 kuukauden ikäinen. Kokoa pojulle on tullut sinä aikana hurjasti. Ensimmäisinä päivinä otetuissa kuvissa hauva mahtuu melkein isännän kämmenellä, mutta nyt eilisessä punnitsemisessa pojulla on kiloja kasassa jo 4. Rotumäärityksen mukaan maksimi paino olisi 3,6 kg, mutta nettiä selailemalla näytti, että monilla enkku-uroksilla paino on 5 kilon paikkeilla. Hoikkanen poika meidän Bruce on. En tiedä, mistä tuo alle 4 kilon ihannepaino tulee. Ehkä se tasoittuu tässä kasvun loppumisen myötä.

Meidän sessu on aivan jokapaikan höylä. Kaikkeen pitää osallistua ja kaikkea pitää tutkia. Bruce on melkoinen mamman poika, eikä ihme, koska mamma ei ole juuri ollut kotoa poissa paria ensimmäistä viikkoa lukuuottamatta. Jos Bruce saa valita, missä nukkuu, niin paras paikka on tietenkin mamman kainalossa peiton alla. Jos lapset ei pidä elämää täynnä tohinaa, niin tämä karvapakkaus sen kyllä tekee. Ehkä omaa väsymystä olisi ilman sitä helpompi hoitaa, mutta top terapiaa on kun saa karvaturrin tuhisemaan kainaloon. 


Bruce on aika lailla oppinut sisäsiistiksi. Vahinkoja vielä sattuu. Kuten meidän edesmennyt rottweiler uroksemme, tämäkään poju ei osaa haukahtaa takaoven luona ulospääsyä. Jos itse ei satu olemaan näköetäisyydellä, jää Brucen vaativa ilme tietenkin huomaamatta. Meidän edesmennyt staffinarttu puolestaa oppi hyvin pienenä päästämään komentavan haukahduksen, kun pissalle oli tarve. 


Bruce osaa istua ja mennä maate käskystä (tai enemmänkin makupalalla houkuttelulla). Pojun terrieriluonne kyllä tulee todella voimakkaasti esille välillä - kyse ei ole aina siitä, ettei pentu osaisi jotain, enemmänkin siitä, että se ei vain halua. Itsepäistä sorttia. Harjoittelussa on nyt vierellä kävely (heel) sekä "leave/ drop)" (eli irti, lattialle jäänet sukat katoaa aika vilkkaasti purtavaksi) ja se ainainen pahis, eli kynsien leikkaaminen. Ja kyllä, koiralle opetetaan käskyt englanniksi. Pitäähän sen ENGLANNINkääpiöterrierin nyt omaa natiivikieltää osata sujuvasti 😄

That's so cheesy

torstai 6. heinäkuuta 2017
Tämänpäiväistä ilmaa on vaikea uskoa heinäkuun sääksi. Kamalan kylmää ja harmaata. Niin kuin oma fatiikki ei jo riittäisi tuli päälle vielä säästä johtuva vetämätön olo.  Aamulla kaivoin lapsille askartelutarvikkeet. Esikoinen on taas ahkerasti katsellut englantilaista Mr Maker- ohjelmaa ja ammentanut siitä ideoita. 

Askartelun jälkeen muruset leipoivat vielä juustomuffinseja välipalaksi. Sen jälkeen lapsillakin alkoi virta olemaan tarpeeksi vähäisenä, että he tyytyivät elokuvan katseluun sillä välin, kun mamma korsasi puolitoista tuntia koira kainalossa. No, puolitoista tuntia varttitunnin pätkissä, kun kuopuksella oli visaisia kysymyksiä äidille säännöllisin väliajoin. "Miksi" -alkavat lauseet on nyt todella in.

Mutta ne muffinsit. Parin viimeisen Englannissa asumani vuoden aikana juustomuffinsit oli aika säännöllinen näky meidän keittiössä. Olin unohtanut, kuinka a) idioottivarmanhelppoja ne on leipoa ja b) kuinka älyttömän herkullisia ne on (no, juuston kanssa nyt melkein kaikki maistuu herkulliselta). Omaa alkuperäistä juustomuffinsi reseptiä en löytänyt, mutta The Pioneer woman- sivulta nappaamani toimi erittäin hyvin.

360 ml jauhoja - käytin itse gluteenittomia kaurajauhoja
1 ½ ruokalusikallista sokeria
1 ruokalusikallinen leivinjauhetta
½ teelusikallista suolaa
pussillinen Valion Tex Mex juustoraastetta. Juuston määrää voi lisätä oman maun mukaan
120 ml maitoa
1 kananmuna
60 ml sulatettua voita

Yhdistä kuivat aineet keskenään juusto viimeisenä. Sekoita toisessa kulhossa maito ja kananmuna keskenään, lisää voi. Lisää tämä seos kuiviin aineisiin. Paista muffinsivuoassa 190C 20-25 min. 



Sopivan lämpimiä ilmoja odotellessa. Kuumasta mäsä ei tykkää, mutta ei rajansa tällä kolealla kesäsäälläkin on...

No voihan granola

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017
Uudenvuoden lupaukseni oli opetella syömään kaurapuuroa. Sinnittelin sen kanssa melkein kuukauden, mutta nyt huomasin keittiön kaapin perällä kaksi Alku-kaurahiutale pakettia, jotka olin selvästi toiveikkaana ostanut tyhjennettyäni ensimmäisen paketin. Opettelu jäi siis lyhyeen.

Ruokaa ei kannata heittää hukkaan, mutta en usko, että kannattaa aikuisiässä sinnitellä puuron syömisen kanssa. Googletin ohjeita granolaan, mutta en jaksanut tehdä kauppareissua reseptien aineksia varten ja minulla alkoi mennä keskittymiskyky taas lukiessa pitkiä reseptejä. Öljystä ja makeutuksesta niissä puhuttiin. Alku- kaurahiutaleissa oli jo valmiiksi auringonkukan siemeniä, mutta pilkoin sekaan vielä cashew-pähkinöitä. 


 Ruokakaapista löytyi hieman alle desi kookosöljyä, jonka sulatin. Nakkasin sekaan puolisen desiä vaahterasiirappia ja saman verran ruokosokeria. Ei kun kaikki sekaisin, leivinpaperin päälle ja uuniin. Uunissa pöperö oli parikymmentä minuuttia, asteita 175C, jonka aikana kääntelin sitä lastalle useampaankin kertaan. Granolani olisi ehkä saanut jäädä hieman vaaleammaksi, mutta menee tällaisenakin. 


Ensi kerralla kokeilen jauhojen kanssa, jolloin lopputuloksessa pitäisi olla rypäksiä hiutaleita (siis isompia paakkuja). Hyvää tämäkin on mansikoiden ja rahkan kaverina. 


Jos teillä löytyy hyviä granola reseptejä, niin vinkatkaan :)

All we need is just a little patience

maanantai 3. heinäkuuta 2017
Matkustimme puolisoni kanssa viime viikonloppuna Hämeenlinnaan Guns 'n Rosesille keikalle. Mieheni on ollut henkeen ja vereen fani yli 30 vuotta ja on nähnyt bändin moneen kertaan erilaisina kokoonpainoina. Parin vuoden takainen huhu Slashin ja Axl sovinnon synnystä herätti ainakin vaimon mielestä pakonomaisen GNR uutisten seurannan. Kun kiertue Eurooppaan viimein julkaistiin, ei minulla ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin ostaa meille konserttiin liput. Tai no olisi ollut, mutta kumma kyllä, on ihanaa nähdä toinen melkein onnesta pyörryksissä. Olisi mieheni varmasti yksinkin siellä pärjännyt, mutta ehkä aivan reilua vaimolta lähteä mukaan kun mies on jättänyt hyvästit omalle kotimaalleen vaimon vuoksi 😁


Itse olen bändiä fanittanut uskoontuloa edeltävinä rokkivuosinani, vaikka se ei koskaan yltänytkään top viitosen joukkoon. Täytyy myöntää, että itsellä ei nyt ollut kovin kauhea korkeat fiilikset alunperinkään lähteä kännäävään ihmismassaan. Nyt MS-diagnoosin ja siitä johtuvien oireiden vuoksi ne fiilikset laskivat entisestään. Minulla oli kova huoli, miten jaksan niin pitkään jalkojen päällä kesäkuumassa. Ihme kyllä jaksoin melko hyvin. Ilma nimittäin viileni todella mukavasti iltaa kohden. Ehkä nämä oireet helpottuvat talven tultua!?! 


Konsertti oli kyllä visuaalisestikin hieno ja näin livenä ei voinut ollut ihailematta, kuinka mahtava sekä uniikki ääni Akselilla on. Kyllähän se on levyltä usein kuultu, mutta se ei lavallakaan häviä studiossa siistitylle versiolle. Iso miinus konsertin järjestelylle oli vessojen vähyys. MS tautiin sairastuttuani rakon vetävyys on selvästi vähentynyt ja vaikka yritin säännöstellä veden juontiana, niin tiukkaa teki seisoa pitkissä vessajonoissa. 


Eilen olo oli vielä matkustelusta ja lyhyistä yönunista huolimatta varsin hyvä. Ehkä parempi, mitä se on ollut moneen päivään. Ehdin jo reimastua ja suunnitella, että lähden tänään kokeilemaan pientä juoksulenkkiä. Olen ilokseni huomannut, että lihasvoima on edelleen jaloissa aivan kunnossa (vaikka parempikin se voisi olla). Niiden voimattomuus on tunne - jonka luulisin tulevan  jostain vaurioituneesta hermosta. Tänään kuitenkin raajani ovat olleet todella jäykät eilisistä venyttelyistä huolimatta. Sormet ovat myös kömpelöt ja käsien voimat ovat heikot. Eilen illalla jalat vetivät nukahtamisen jälkeen myös melkoista nykimisshowta, johon heräsin useaan otteeseen. 

Vaikka raajoissani on esiintynyt enenevässä määrin jäykkyyttä viimeisen vuoden aikana, joka on varmasti osaltaan ms-taudin oireilua, on tämänpäiväinen jäykkyys kyllä lauantain rasituksesta johtuvaa. Vähäisempi uni on myös syyllinen. Jos olen jotain ms-taudista oppinut, niin riittävän levon tärkeyden. Tovoittavasti opin sen itselleni myös suomaan ilman syyllisyyden tuntemista.  



Pari sanaa parisuhteesta

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017
Me vietämme mieheni kanssa 10-vuotis hääpäivää tässä kuussa. Kymmenen vuotta on mennyt nopeasti. Välillä ollaan noustu yhdessä ylämäkiä ja on laskettu kovaa vauhtia kauhusta karjuen alamäkiä. Välillä ollaan istuttu pohtimaan, lähdemmekö omille teille vai jatkammeko yhdessä. Ne keskustelut ovat usein olleet elämän ja parisuhteen kriisien kulminoitumisia. Vaikka molemmat ovat tienneet pohdinnan tuloksen eli yhdessä jatketaan, ovat ne olleet hyviä tarkistushetkiä suhteen suunnan kanssa. Rakkauden ilmapiirissä ne keskustelut ollaan voitu käydä myös turvallisin mielin. 

Itse olen vain pieni murto-osa siitä ihmisestä, kuka olin mieheni kanssa ensimmäisen kerran tavatessa ja suhteen alkuvuosina. Minussa on tapahtunut paljon muutosta viimeisen 4 vuoden aikana. Mieheni on taas monella tapaa tismalleen samalainen kuin tavatessamme. Hän ei edelleenkään välitä muiden mielipiteistä itsensä suhteen - piirre, jota todella ihailen hänessä. Vaikka hän on myös käynyt läpi monta kieputusta elämän tuulissa avioliittomme aikana, on hänen perusolemuksensa pysynyt samana. Se on minulle monella tapaa onni, että usein kokemani ketutus. 


Se on ketutus siinä suhteessa, että joudun säännöllisin väliajoin ja usein kantapään kautta oppimaan, että toista ei voi muuttaa. Ei sitten millään. Sama tietenkin pätee minuunkin. Veikkaan, että jos kirjoittaisimme ylös mieheni kanssa, mikä toisessa ärsyttää, olisi mieheni lista minusta varmasti omaani pidempi.

Avioliittto ei ole aina helppoa, mutta juuri siinä tuleekin se tahto esiin. Toista ei luvata automaattisesti rakastaa vaan toiselle luvataan jatkuva tahto-tila rakastamiseen. Joskus tahto vaatii kovaa työtä. Välillä todella kovaa työtä. Tämän vuoksi kaikki rakkautta käsittelevät Hollywood elokuvat saisinkin lailla kieltää vääränlaisen kuvan levittämisestä avioliitosta ja rakkaudesta!


Lehtien kannet ylistävät usein, kuinka rohkeita ihmiset ovat erotessaan ja aloittaessaan uuden elämän. Niissä saisi olla enemmän niitä rohkeita ihmisiä, jotka jäävät kumppanin rinnalle seisomaan, vaikka itsestä se ei olisi pitkäänkään aikaan tuntunut mukavalta ja helpolta. Kuten kaikki elämässä " this too shall pass". Vaikeat ajat muuttuvat lyhyemmän tai pidemmän ajan saatossa taas maailman katselemiseksi vaaleanpunaisten lasien läpi. Mielestäni juuri mikään ei voita sitä, että on se toinen joka tuntee minut läpikotaisin ja silti kertoo rakastavansa minua. Avioliittossa ei pärjää miettimällä, mitä liitto antaa minulle. Olen pikkuhiljaa näin 10 vuoden jälkeen oppinut, että siinä pärjää miettimällä, mitä liitto antaa puolisolleni. 

Jokainen parisuhde on omannäköisensä. Muiden liittoihin niitä ei auta verrata ja naistenlehtien parisuhde hapatukset siitä, millaista romantiikan ja parisuhteen PITÄISI olla, voi jättää lehtihyllyyn. Jos omaa parisuhdetta ei edusta kauniisti kaiverretut, siltoihin kiinnitetyt lukot, niin onneksi halvemmaksi ja käytännöllisemmäksi vaihtoehdoksi löytyy myös pyörän vaijerilukko.