Top Social

Going bananas eli älyttömän herkullisen banaanikakun resepti

torstai 31. elokuuta 2017

Vaikka meillä ei kukaan oikein pidä banaaneista, ostan niitä säännöllisin väliajoin. Ehkä toiveena on, että joko itse tai joku muu saisi mieliteon banaaniövereihin tai sitten ostan vain niitä sen takia, että saan leipoa banaanikakun. Helppo, melkein "idioottivarma", mutta aina järrrrrkyttävän hyvänmakuinen herkku.

Kakkuun tarvitset:
- 3-4 kypsää banaania
- 100 g voita
- 150 g fariinisokeria
- 2 kananmunaa
- 1 tl vaniljauutetta
- 200 g vehnäjauhoja
- 1 tl leivinjauhetta
- hyppysellinen suolaa



Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja fariinisokeri. Vaahtoa tästä ei aivan saa, muuan minuutti riittää.


Vatkaa joukkoon kananmunat.


Tämän jälkeen mukaan lisätään muussatut banaanit ja vaniljauute. Uutteen puuttuessa vaniliinisokerikin käy.


Sekoita kuivat aineet keskeneen ja lisää seoksen joukkoon.


Tällä kertaa siivilöin jauhot sekaan. En muista, että olisin niin aiemmin tehnyt. Mistä lie moinen päähänpisto. Banaanikakku on aika armollinen, että jauhojen ei tarvitse olla niin sileää.

Joukkoon voi laittaa myös kanelia tai rouhittuja saksanpähkinöitä. Mikä ettei myös rusinoita. Omat makunystyrät eivät moisia banaanikakkuun kaipaa.


Laita seos voideltuun vuokaan. Paista 170 asteessa n. 50 minuuttia. Tarkista kakku noin puolen tunnin kohdalla. Jos pinta on tummunut, laita päälle foliota lopuksi paistoajaksi.


Voi kun blogin kautta voisi välittää sen vastapaistetun banaanikakun huumaavan tuoksun! Mukavia leipomishetkiä.

Maailman rumimmat verhot auttoivat ymmärtämään

keskiviikko 30. elokuuta 2017
Tänä aamuna oli taas lääkkeiden jakopäivä. Pilleripurkkeja ja dosettia katsellessa olo tuntuu kasikymppiseltä. Miten tässä näin kävi? No siinä kävi niin, että sairastuin. Sairauden kanssa pärjää, kumma kyllä, paljon helpommin kun sen hyväksyy. Tässä ei auta ollenkaan ajatella, että enhän minä nyt voi alle nelikymppisenä olla tässä tilanteessa. Ei elämän pitänyt mennä näin. Ei tietenkään. Ei sen typerän olettamuksen mukaan, että elämä menisi suoralinjaista viivaa. Aikuisikä menee ammattiin valmistumisesta asuntolainaan ja avioliittoon. Väliin mahtuu pari lasta ja sitten painetaan työputkessa omia unelmiaan jahdaten sekä itseä etsiessä eläkepäiviin saakka. Lapsenlapset tulevat sen jälkeen ja kun heidän rippijuhlat on juhlittu, niin sen jälkeen voi sairastua verenpainetautiin ( noin liioitellusti).


Alkuvuodesta otin satunnaisesti muistaessani d-vitamiinia ja sinkkiä. Sairastumisen jälkeen oli pakko ottaa dosetti käyttöön ja jättää se keittiöön näkyvälle paikalle. Muuten lääkkeet jää ottamatta.  "Oikeita lääkkeitä" dosetissa ei ole kuin kaksi, loput on vitamiineja ja iso kalanmaksaöljykapseli. D-vitamiinia syön joka toinen päivä 50 mikrogrammaa ja joka toisena 100 mikrogrammaa. D-vitamiinipuutoksella ja ms-taudilla on katsottu olevan jonkin sortin linkki. Syyskuussa katsotaan d-vitamiiniarvot verestä. Veikkaan, että ne ei ainakaan liian korkealla ole. Sinkin turvin en toivottavasti sairastuisi kovin helposti räkätauteihin. Niiden aikana kun "mäsän" vanhat oireet ärsyyntyy. Lentsua ei ymmärtääkseni ole kovin kaksinen ms-tautilaisen sairastaa. Kalanmaksaöljykapseli on pääkopan tueksi. Tuntuu jo, että "mäsä" on vaikuttanut hieman kognitiiviseen toimintakykyyni. Viime viikkoina olen kyllä jättänyt vitamiinit ja kalanmaksaöljykapselit dosettiin. Kortisonikuurista seurasi ällötys isompien tablettien nielemiseen. Tässä palaillaan pikkuhiljaa takaisin normaaliin rutiiniin. 

Pilleireitäni järjestellessäni katselin tänä aamuna ympärilleni ja minua hymyilytti. Keittiö muistuttaa koko ajan enemmän jollain tapaa "mummon köökiä". Dosetti pilleripurkkeineen vain vahvisti mielikuvaa. Ikkunoissa on viime vuonna kirpputorilta ostamani verhot, jotka olen nimennyt rakastavasti "maailman rumimmiksi verhoiksi". Jollain tapaa ne sitä ovatkin, mutta minä olen aina pitänyt monia yleisesti katsottuna rumia asioita mielenkiintoisina ja kauniina (ehkä tämä selittyy omalla alemmuuskompleksillani). Löysin verhojen kaveriksi täysin yhteensoinnuttoman pöytäliinan. Silti tuossa riitasointuisessa huoneessa on niin valtavan hyvä olla. Ehkä se muistuttaa juuri siitä kiireettömästä tunnelmasta, minkä itse yhdistän mummini keittiössä vietettyyn aikaan (vaikka en muista mummillani olleen yhtä "rumia" verhoja ja pöytäliinaa). Mummini oli myös ahkera ristikonratkoja. Harrastus, jota itse olen aloitellut viime kuukauden aikana. 


Minusta on ihan valtavan mielenkiintoista, kuinka oma alitajuntani toimii ja millaisen ympäristön olen rakentanut viime kuukausien aikana. Haenko sillä hyvää tilaa rauhoittumiselle vai saako rauhoittunut oloni aikaan sen, että uskallan rohkeasti ympäröidä itseni rumankauniilla asioilla? "Haaleenvaaleen" suoralinjaisuus ei ikinä istunut minulle, vaikka kuinka yritin sitä viime vuodet. Kadotin jollain tapaa itseni Suomeen muutettuani neljä vuotta takaperin. Se kai aiheutti... stressiä!?! Kamala, onko viime vuosien stressi oikeastaan johtunut pitkälti siitä, että en ole ollut rehellinen itselleni. Onko syynä stressiin itsensä kanssa käyty kova taistelu siitä, millainen luulen olevani ja millainen oikeasti olen? Oli miten oli, tämän kaiken hermokivun ja päivittäisen taudin muistuttelun keskellä huomaan olevani niin monella tapaa enemmän harmoniassa oman itseni kanssa. Ja se jos mikä on ihanaa. 

Aggressiivinen tauti ja miksi olen rauhallinen sen suhteen

sunnuntai 27. elokuuta 2017
Minulla oli tiistaina aika neurologille. Sitten diagnoosiin johtaneen toukokuisen relapsin jälkeen, minulla on ollut 2 relapsia. Kuten  jo arvelinkin, oli neurologin kanta, että tautini on aika aggressiivinen. Nykyinen lääkitykseni teho näkyy vasta joulukuussa ja sitä ei jäädä odottelemaan, vaan edessä on siirtyminen toisen linjan lääkkeisiin eli niihin "tujumpiin" aineisiin. Kun tujummasta aineesta on kyse, niin sivu- ja haittavaikutukset ovat kovempia.

Päätöksen lääkkeesta tekee lääkärit miitingissä joskus syyskuun aikana. Syyskuun alussa pääsen taas testaamaan pään magneettiin, onko minull ahtaanpaikan kammoa (on jonkin verran). Pessimistinä jo aavistelen, että tauti pääsee ärhäköitymään relapsiksi ennen lääkkeen vaihtoa. Pääsee tai ei. Päivä kerrallaan. 


Vaikka kaikista lääkkeistä on haittavaikutuksia ja jotkut niistä saattaa olla todella hurjia (yksi sadasta saa ne jne.), niin tottakai itselle tulee heti se tunne, että olen yksi niistä sadasta, jolla lähtee lääkkeestä näkö tai loppujen lopuksi henki. Tulihan minulle ms-tautikin. Toisaalta en välitä. Come what may - tulkoot mikä tahansa eteen. Pelossa eläminen on hirvittävän kuluttavaa ja täysin hyödytöntä. Ja se pahimmalta kuulostava skenaario kuolemankin on jotain, mihin olen valmis. Sekään ei pelota.

Positiivisena puolena lääkityksestä tietenkin voi olla se, että taudin eteneminen saadaan kuriin ja pääsen elämään niin sanottua normaalia elämää. Pääsen takaisin töihin. Minun ei tarvitse puntaroida, minkä kotityön teen sen päivän aikana sen sijaan, että tekisin ne kaikki. Tauti olisi taka-alalla. Sen sijaan, että olisin sairas, minulla olisi sairaus.

Olen kuullut useasti, että vaikutan yllättävän rauhalliselta olosuhteisiin nähden. En tiedä olenko oikeasti, vai osaanko vain esittää rauhallista sopivassa paikkaa. Toisaalta ne surut, kiukut ja epätoivot ovat pieniä hetkiä päivien aikana - mikään niistä ei ole päivää hallitseva tunnetila. Elämä jatkuu ympärilläni ja minä osallistun siihen vointini sallimissa rajoissa. 


Tärkein asia, mikä on auttanut olemaan asian kanssa suhteelisen rauhallinen, on se, että en ole joutunut käymään kovin isoa eksistentiaalista kriisiä läpi. Kyllä minäkin sellaisen kävin diagnoosin saatuani. Kyseenalaistin Jumalan olemassaolon ja oikeudenmukaisuuden. Uskonelämässä oli hiljaista ja sielussa myrskysi. Olen oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että tiedän, jos en olisi ollut uskossa sairauden tullessa, olisi sillä ollut elämälleni hyvinkin vahingollisia seurauksia. Nyt myrsky oli lyhyt ja siitä on seurannut sisimpään rauha, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen vuoksi osaan olla hetkittäin jopa kiitollinenkin sairaudesta. 

Olisinko mieluimmin terve? Tottakai, mutta olisinko mieluummin läpi elämäni terve, enkä koskaan joutuisi pysähtymään? Iän myötä meille tulee usein fyysisiä rajoituksia ja iän tuomia sairauksia. Olisi ollut pitkä aika kulkea sairas stressi ja sen tuoma ahdistus herrana, jos olisi pitänyt  vanhuuteen saakka odottaa, ennen kuin huomaa, mikä elämässä oikeasti merkitsee.






Onko toisen menestys oma tappio?

sunnuntai 20. elokuuta 2017
Istuin vuonna 2008 jo toista kertaa sille vuotta naistensairaalan poliklinikalla. Silmät itkusta punaisena ja kädessä jo rikki niistetty nenäliina. Ensimmäisen ultran vinhaa hakannut pieni sydän oli jälleen kerran pysähtynyt. Toinen katkera menetys. Minun olisi pitänyt ottaa laajemmin käyttöön elämääni se, mitä vastapäätä istunut empaattinen kätilö minulle sanoi silloin. Vaikka kuinka olisi hankalaa on nyt nähdä muita äitejä vauvoineen, niin et sinä muiden lapsia kuitenkaan halua, vaan sen oman. Täytyy myöntää, että tuo kärsii käännöksessä ja olen varmasti melkein 10 vuoden aikana ehtinyt unohtaa, mitä kätilö sanasta sanaan sanoi. Pääasia siinä oli, että tosielämässä meidän menetykset harvemmin on muiden ihmisten saavutuksia - vaikka ne siltä saattavatkin tuntua. Sama on muiden menetysten kanssa. Ne harvemmin on meidän voittojamme.

 Enkku-pennun tuhoja. Kun pöytäliinan reunassa on ollut niiiiin kiva roikkua. Yritän sietää liinan niin kauan, kuin pentu lopettaa tuhotyöt.

Tässä kamalan yltäkylläisessä maailmassa vain unohtaa sen. Muiden elämää pääsee kurkkimaan ilman, että vaivautuisi ihan oikeasti näkemään, millaista se on. Samalla metodilla tietenkin oman elämänsä kulisseja pystyy pitämään helposti yllä ja kiillottamaan näyttämönsä lattiaa. Tämän vuosikymmenen inhokkisanakseni on tullut "elämänmakuinen" (mikä yleensä yhdistetään blogeihin). Elämänmakuinen ei ole oikeaa elämää, vaikka "elämänmakuisiin ja -näköisiin" uppoutuessaan sen unohtaakin. Tarkkaan valitut kuvakulmat, editointi. Kaikki tietävät kyllä, millaista elämä oikeasti on. Ei se ole täydellisiä aamubrunsseja siistissä kodissa. Edellisen illan tyylikkäät ja tarkasti dokumentoidut illanistujaiset ystävien kanssa saattaa muuttua aamuyöllä hulvattomaan ripuliin. Elämä on hyvin pienen murto-osan ajasta sitä, millaisena se meille markkinoidaan. 

Kumikana sohvalla. Talossa on koira.

Medianlukutaitoa kuulutetaan kovasti, mitä uutissivustoihin tulee. Kuinka hyvin ja masentumatta me osaamme  lukea mediaa, kun siinä esitellään "elämää", oli se sitten kuvalehdet tai netti? Pystymmekö lukemaan sitä ilman pienintäkään kateuden pistoa muistaen, kuinka oikeaa ja hyvää meidän oma elämämme on (minä en ainakaan. Harjoittelen sitä kovasti).

" Mutta kuka nyt haluaa katsoa kuvia tiskivuorista ja nääntyneen näköisestä äidistä? Laadukkaat kuvat upeista kohteista on paljon mukavampaa silmille..." Tullaanko tässä taas siihen, että me emme osaa nauttia elämää RAAKANA. Onko elämän pettymykset ja kolaukset helpompi sietää, jos uskottelemme, että kun jossakin Helsingin liepeillä jonkun arki on yhtä hymyilevää perhe-elämää ja trendituotteita, saatan itsekin päästä joskus siihen pisteeseen? Kunhan aina vain yritän hieman enemmän. Kunhan tavoittelen tavoittelematonta ja huomaan olevani aina hieman tyytymättömämpi siihen, mitä minulla on.


Turvan illuusio karisee

lauantai 19. elokuuta 2017
Kirjoitin pitkän postauksen eilisistä todella surullisesta Turussa sattuneesta terroristi-iskusta.  Siitä, kuinka ISISkin tietää, että jostain syystä länsimaisen ihmisen elämä on huomattavasti arvokkaampi oman maan hallitukselle, kuin vastaavasti kehitysmaissa. Deletoin sen. 

Länsimaissa ei aina tarvita isoja pommeja, niin kuin vaikka Egyptissä, jossa ne on vaatineet monen koptiortodoksin hengen tänä vuonna. Täällä pienikin terrorismiteko saa paljon turvattomuudentunnetta aikaan. Vaikka sanotaan, että pelolle ei anneta sijaa, niin ehkä takaraivoon jää pieni pälyily liikkuessa julkisilla paikoilla. Ehkä meidän illuussio siitä, että Suomi on turvallinen paikka, murtuu hieman. Ehkä me havahdutaan hieman katsomaan sitä tosiasiaa silmiin, että mekin olemme sodassa. Sodassa, jota ei voiteta. Ei asein, eikä varsinkaan häshtäggäämällä rakkautta. Me odotamme, että tästä tulee vielä taloudellinen nousukausi ja maailmaan tulee rauha, terrorismi-iskut loppuu ja me istutaan kaikki leiri-nuotion ympärillä laulamssa kumbaijaata. Eikö ole kuitenkin paljon todennäköisempää historian valossa, ettei niin käy? Me voidaan nyökytellä John Lennonin Imaginen tahtii. Ajatella jos ei olisi maita tai uskontoa, niin kaikki olisi helpompaa. Niin ei ole ja tuskin tulee. Kun Suomessa ajetaan köyhiä köyhemmäksi, leipäjonot kasvaa, rikkaat rikastuu ja yltäkylläinen elämä on kaiken päämäärä, kuinka me voidaan oikeasti väittää välittävämme. Sen vuoksi, että ei ole pakko loppujen lopuksi välittää. Sanominen riittää. Toivossa eläminen on raskasta ja hyödytöntä. Helpompaa ja tosi toimia on sanoa hyvää päivää ostarin juopolle ja kysyä häneltä, miten menee. 

#nautiraakana #takeitasitis #nwo

Image result for peace movement vietnam
(kuva täältä)


Hieman ällyä lällyä

perjantai 18. elokuuta 2017
Monet terveydenhuoltohenkilökunnan työntekijät ovat muistaneet kysyä, miten puolisoni voi. Miten hän on ottanut sairauden vastaan ja miten hän jaksaa. Kysymys aina hätkähdyttää. Hyvin...? Ottaako muiden puolisot asian jotenkin toisella tavalla?
Sinä toukokuisena iltana kun palasin toisen kerran päivystyksestä alustavan MS-diagnoosin kanssa, huomasin mieheni kasvoilla surun ja huolen. Näitä uutisia ei kukaan osannut odottaa. Sen jälkeen kotona oli todella kärsivällinen mies, joka minun vuosien kiukutteluihin usein ärähtäneenä, pysyi nyt hiljaa sopivassa kohtaan. Syli oli silloin tarjolla, kun halusin haudata pääni hänen rintaansa vasten. Mies kuunteli ja antoi myös tilaa. Olin vuosien aikana luonut miehestäni tietynlaisen kuvan päässäni. Mitä hän tekisi ison kriisin tullen. Tietenkin ikävänä vaimona en siinä mielikuvassa nähnyt miestäni kovin kaksisena näin ison kriisin tullen. Siksi kai mieheni yllätti minut. Ja yllättää edelleen. 

Tauti on kysynyt mieheni hermoja. Tottakai minä kiukuttelen usein paljon pahemmin kuin kolmivuotiaamme mielipaahaansa ja kyllä me ollaan ehditty melko kovaäänisestikin keskustelemaan asioista. Se kuuluu elämään. Luonnollisesti sairastuminen on lähentänyt meitä. Paljon enemmän, mitä olen ymmärtänyt.

Pari iltaa sitten nyyhkin kurjaa kohtaloani ja kerroin, kuinka pelottaa, että jos joudun pyörätuoliin. Mies pyöritteli päätään (tähän voi lisätä hienoisen Bristolin aksentin ja kääntää tekstin mielessään englanniksi): " Mikset sinä jo usko,että et sinä ole tässä yksin. Sinä olet minun elämänkumppani ja mitä sulle tapahtuu, tapahtuu mullekin." No awwww....

Niin, mitäpä tällainen jääräpää uskoo...

Tästä kuvasta on niinkin vähän aikaa kuin 12 vuotta...


Miltä tuntuu, kun elämältä lähtee "pohja"

torstai 17. elokuuta 2017
Torstai. Olo on edelleen kamala. Hermokivut ovat alkaneet. Ne juoksevat pitkin jalkoja ja käsiä. Se kai kertoo siitä, että kortisoni tekee jotain hermoissa. Jalat tuntuvat melkein painottomilta. Niihin ei oikein uskalla luottaa. Tasapaino heittää ja keittiössä kävely käy melkein nykytanssiesitykseltä, kun pitelen huonekaluista ja nostelen kummallisiin hermonytkähdyksiin jalkojani. 


Viime vuonna tajusin jo, että olen todella stressaantunut. Aivan kaikesta, mitä elämä toi eteen ja mitä en edes nähnyt vilaukselta.  Alkuvuodesta jo rukoilin monet kerrat (God surely works mysterious ways), että oppisin pois stressistä. Kuinka olenkaan kaivannut sitä, että saisin hypättyä pois näistä naurettavista odotuksista, joita meille pusketaan eteen joka tuutista. Ja tässä sitä ollaan. Useampi kuukausi sairaslomaa takana. Päivät, jolloin olen ollut hyvässä kunnossa, on laskettavissa yhden käden sormilla. Täysin epätoivon täyttämänä niin monina päivinä. Silti, huomaan olevani useimpina päivinä seesteisempi, mitä olen koskaan elämässä ollut. 

Minun elämältä lähti tavallaan pohja pois. Tottakai olen tiennyt elämän arvaamattomaksi ja olen nähnyt niin monta kertaa, että sairaus voi muuttaa kaiken silmänräpäyksessä. Vaikka sen kaiken tiedostaa, ei sitä kuitekaan koskaan ajattele omalle kohdalle tapahtuvaksi. Kunnes se tapahtuu. Minun elämästä lähti se turvallisuuden tunne, johon olin tuudittautunut. Se turvallisuuden tunne oli täyttä harhaa.


En yritä olla yltiöpositiivinen. Tämä sairaus ketuttaa melkein joka päivä. Silti tässä kaikessa kieroudessa olen tajunnut, kuinka ONNEKAS olen, että ms-tauti iski minuun. Ilman sitä juoksisin päättömän kanan lailla viellä viisikymppisenä yrittäen päästä saavuttamattomiin tavoitteisiin. Yrittäisin edelleen olla onnellinen sitä oikeasti olematta. Vaikka en ole tietoisesti kuin pari kertaa käsitellyt asiaa, käy taudin prosessointi koko ajan päässä. Tulen koko ajan siihen lopputulokseen, että vaikka näillä minulle jaetuilla korteillä ei välttämättä pelata pitkään, niillä pelataan hyvin.

Olen useamman vuoden yrittänyt pyristellä eroon näistä "maallisista vaatimuksista", joihin me huomaamattamme pyrimme, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Miksi? Siksi kun muutkin. Pitäisi olla tietynlainen, aina hieman parempi. Laihempi ehdottomasti. Kyykkäillä personaltrainerin huutaessa vieressä. Kodin pitäisi sointua yhteen kodin kuvalehden sivujen kanssa. Pitäisi brändätä itsensä. Olla erikoinen ja näyttää maksimissaan 20-vuotiaalta, vaikka vuosia on ruudussa jo 50. Persoonallinen pitäisi olla, mutta ei kuitenkaan liian, ettei kukaan katso pahasti. Lapsia pitäisi juoksuttaa joka mahdollisessa harrastuksessa, koska muutenhan heistä ei tule yhteiskuntaan ylisuorittavia media-assistentteja. Hyvä perhe tekee vähintään yhden aurinkolomamatkan vuodessa, muuten elämästä jää kokematta ja näkemättä...lista jatkuu loputtomiin. Siinä ei mitään, jos joku saa elämäänsä tärkeää sisältöä edellämainituista, mutta miksi siitä kaikesta on tehty tavallaan normi ja tavoite elämään? Jotain, millä röyhistellä rintaansa ja täyttää elämänsä, sen sijaan, että siitä nauttisi raakana?


Ja tiedätkö. Huomaan koko ajan välittäväni yhä vähemmän kaikesta.  Minua ei kiinnosta yhtään, mitä muuta ajattelee minusta ja minun elämästäni. Minua ei kiinnosta tulla yhtään paremmaksi näillä nykymaailman tavoitteilla. 

Tuntuu oikeastaan, että harteilta on lähtenyt satoja kiloja painoa. Tarpeetonta painoa, jota olen aikuisiän kerännyt sinne sen takia, että minun pitäisi olla "jotain". Se, että en välitä, ei ole masentuneen pessimistin tunteita. Se on sellaisen ihmisen tunteita, joka avaa ensimmäisiä kertoja silmiää ja huomaa, kuinka kaunista elämä on. Se on kaunista, kun siitä ei hae kokemuksia. Se on kaunista, kun siihen ei luo minkäänlaisia (kyllä, ei MINKÄÄNLAISIA) odotuksia. Se on kaunista yksinkertaisimmillaan ja raakana. 


Kroppa kovilla kortisonikuurista - uusi vlogipostaus

keskiviikko 16. elokuuta 2017
Kroppa on kovilla kortisonikuurista. Vlogin puolelta nyt parin päivän kuulumisia. Miten osaankin noin mahtavan aloituskuvan saada aikaiseksi? No, viis siitä, pieniä asioita elämässä, joihin ei kannata liikaa kiinnittää huomiota.



Voit liittyä youtube- kanavan tilaajaksi TÄÄLTÄ

Elämän pieniä asiota suurella merkityksella (kotona tehty jäätelö ilman jäätelökonetta)

tiistai 15. elokuuta 2017
MS-tauti on ollut kesän hallitsija. Me emme ole perheenä pystynyt tekemään paljon mitään kivaa. Kesän alussa kävin esikoisen kanssa tivolissa. Olemme käyneet koluamassa muutaman paikallisen nähtävyyden ja ihastelemassa Koitelin kosken pauhuja makkaranpaiston yhteydessä. Itselle tulee kuitenkin vanhempana hienoinen morkkis siitä, että lasten kesäloma oli todella pohjanoteeraus meidän vanhempien osalta. Ehkä tässäkin on jossain takaraivolla se millainen lasten kesäloman PITÄISI olla. Eikö lomalla ole pääasia rentoutua. Olla ilman aikatauluja ja koulua?

No, kuulin, että tokaluokalle mennyt esikoisemme oli kertonut kesäloman tosi mukavana juttuna itsetehdyn jäätelön. Täh. Itselle se oli 10 minuutin keittiössä touhuaminen, mikä ei muuten ollut mitään erikoista, paitsi tietenkin lapsen kanssa vietetty aika on aina niitä helmiä, joita liitetään muistojen nauhaan. Lapselle se kuitenkin merkitsi todella paljon. Tehdä oma jäätelö!

Tässä teillekin ohje. Ohje löytyi Delish- facebookin sivulta. Todella helppo ja tulos on herkullista!


Tähän jäätelöön tarvitaa 2,5 desin purkki kuohukermaa, tölkki sokeroitua kondensoitua maitoa, minivaahtokarkkeja ja kaakaojauhetta. 


1. Vatkaa kerma ja lisää sekaan sen jälkeen kondensoitu maito


2. Joukkoon mukaan pari ruokalusikallista kaakaojauhetta


3. Mukaan pari kourallista minivaahtokarkkeja oman makumieltymyksen mukaisesti


4. Laita koko komeus muovikelmulla vuorattuun vuokaan. Laita pakasteeseen n.6-8 tunniksi. Meillä jäätelö oli pakastimessa yön yli ennen sen syömistä


5. Nautiskele jäätelöä ja mieti, mitä kaikkia ihania makuvariaatoita tästä pystyisi tekemään


6. Ja muistuta itseäsi vanhempana jälleen kerran, kuinka PIENISTÄ ja JOKAPÄIVÄISISTÄ asioista lapset pitävät, varsinkin ku siinä samalla saa viettää aikaa vanhempien kanssa. He eivät tarvitsee lähellekään niin paljon erikoista aktiviteettiä, kuin meille uskotellaan!

Ensimmäinen vlogipostaus - yötä vasten mietintöjä taudista

maanantai 14. elokuuta 2017
Ajattelin kokeilla viime yönä kun uni ei ottanut tullakseen vlogipostauksen tekemistä. Huomaan postausta jälkeen päin katsoessa, että väsymys kuuluu hienoisena sammalluksena puhuessa ja sanatkin menee vähän sekaisin, mutta pidetään vlogipostauksetkin käsikirjoittamattoman "raakoina". 

Postauksen jälkeen uni ei tullut vasta kuin kahden jälkeen. Ylös piti nousta jo seitsemän aikaan ja siinä välillä hain kuopuksen kainaloon nukkumaan viiden kieppeillä. Tämän on vähän kaksiteräinen miekka. Kortisoni auttaa oireisiin, mutta vie yöunet ja siitä johtuva väsymys korostaa ms-oireita. Toivottavasti tämä viikko on helpompi.

Tästä linkistä voi klikata itsensä kanavan tilaajaksi.

Ja tässä videoon linkki



Miltä tuju kortisonipaukku tuntuu

sunnuntai 13. elokuuta 2017
Syön "kortisonipulssina" kolmena päivänä yli 900 mg kortisonia per päivä. Kortisonipulssista voit lukea lisää täältä.  Se on kortisonia todella iso annos. Tehokas, mutta iso. Ensimmäinen kortisonipulssi annetaan sairaalassa suonensisäisesti sivuvaikutusten tarkkailun vuoksi. Huolestuttavana sivuvaikutuksen näin tujusta kortisoniannoksesta on psykoosi. Itsellä heinäkuinen sairaalassa annettu kortisoni meni hyvin. Kaikilta sivuvaikutuksista ei kuitenkaan välty ja olin ehtinyt unohtaa ne. Tässä, mitä olen itse kokenut kahden suurkortisonipulssin kohdalla parin ensimmäisen päivän aikana. (ja huom, nämä ovat minun kokemukseni)

1.päivä

Hikoilu. Ajattelin sairaalassa, että se oli polyesterisien potilaspyjamien syytä. Ei ollut. Kotona tekee mieli istua kylmäpakkaus päänpäällä tuulettimen edessä.

Rauhattomuus. Väsyttää, mutta ei nukuta. Olo on uupunut, mutta on vaikea rauhoittua paikoilleen.

"Huppelissa olo" Sairaalassa tämä ei tietenkään näkynyt, kun oli vieraammassa paikassa. Minulla oli ensimmäisenä päivänä kuin nousuhumala (niitäkin on tähän eloon mennessä useampi koettu, valitettavasti). Olin kuin kankeajalkainen "Moilanen naapurista terve" (kohta 2:45), joka nauraa käkättää omille jutuilleen ja miehen laittaessa vinyylilevyn päälle esittää huonekaluihin nojaten Voimelemise Kärpsediäkin parempia liikesarjoja (jatkuu videossa Moilasen jälkeen).  Mies sanoi jo lauantaina päätään pyöritellen "Olisikohan sinun ollut parempi jäädä sinne sairaalaan" (englanniksi kylläkin). 



Pahoinvointi. Suussa on kummallinen, etova maku. Vaikka ylen ei tarvitse antaa, kaikki ellottaa. Onneksi mansikat menee. Niitä vanhempani toivat puoli laatikollista tänä aamuna meille.

Pää tuntuu pöljältä ja vähän krapulaiselta. Pää tuntuu kuin se olisi turvoksissa. Ja sen nousuhumalaolon jälkeen tulee krapulainen olo päänsäryn kanssa (näitäkin on valitettavasti elämän aikana koettu).

2. päivä

Unettomuus
Sairaalassa ollessa ensimmäinen yö oli todella rikkinäinen unilääkkeestä huolimatta. Kotona sain nukuttua viime yö kolme tuntia. Toisenä kortisonipäivänä olen luonnollisesti aivan kuitti, mutta uni ei vain tule. 



Päänsärky
Kombinaatio huonosti nukutusta yöstä ja lääkkesstä

Paha maku suussa
Tuntuu, että kortisoni kitkerää makua ei saa millään pois.

Kolmannen päivän uskon seuraavan toisen päivän tuntemuksia, mutta toivon, että saan jo nukuttua enemmän. Jos tämä kortisonikuuri seuraa edeltäjäänsä niin alkuviikko menee nukkuessa ja kompastellessa. Ensi viikonloppuna toivon, että voin jo niittää kortisonikuurin tehoa.

Niin hyvää lääkettä kun kortisoni kaikin puolin on, niin sillä on kyllä suurina annoksina aikamoisia sivuvaikutuksia. 

Tärkeä ilmoitus!!!

lauantai 12. elokuuta 2017
Sen lisäksi, että kukkaron nyörejä on nyt kiristettävä kovasti, ei lisätienesti tekisi pahaa. Otin käyttöön blogissa Adsense mainokset, josta saan muutaman sentin (todellakin puhutaan senteistä tässä vaiheessa) kun lukija klikkaa mainosta. ISOT PAHOITTELUT SYDÄMENI POHJASTA, että en huomannut rajoittaa tiettyjä mainoksia. Selasin itse puhelimella blogia ja vastassa oli useaan otteeseen mainos pikaflirtistä, jossa naispuolinen henkilö istui pikkushortseissaan haarat levällään. Aivan sama, mitä jokainen tekee netissä - ei kuulu minulle, enkä tuomitsevasti tätä sanokaan. Adsensessä sallin, että jokaiselle lukijalle näytetään heidän omia kiinnostuksen kohteitakin googlehakujen ja katseluiden perusteella. Meidän koneella ja taloudessa ei kyllä pikaflirttejä ole haettu, eli joku asetus oli vialla. En vain halua, että blogi mielletä tuon tyylisiin mainokseen. Uudestaan pahoitteluni!

Nyt kun tarkemmin luin Adsensestä, niin se käyttää paljon tämän tyyppisiä mainossivustoja. Vaikka adsense mainosten sisältöjä pystyy klikkailemaan kielletyiksi (kuten uhkapelit, alkoholi jne.) ei alapää deittisivu näy missään. Ehkä ne kategorioidaan ovelasti vaikka kiinteistövälityksen alle. Sen vuoksi poistan kokonaan Adsensen.

Pahoittelut edelleen kaikille. 


Ei ihan oikeasti, voiko tämä olla totta

Jalkani alkoivat tuntua tutun väsyneiltä tiistaina. Keskiviikkona tunne lisääntyi. Reisissa oli uupumista, sadan metrin kävelymatkan tai pitemmän seisomisen seurauksena reidet alkoivat täristä. Tosiasiassa reisilihaksissani ei ole mitään vikaa (no, ne saisi olla hieman vahvemmat). Pään hermovaurioiden seurauksena jostain tulee tunne siitä, että jalat ei kanna. 

Torstaina alkoi käsien väsymys ja ne tärisivät, fatiikki alkoi myös hiipimään mukaan kuvioihin. Ei kai taas. Uusi MS-relapsi! Olin huomannut keskiviikkona toisen korvalehden takana kaksi arkaa nuppineulanpään kokoista pahkuraa. Niitä ympäröivä iho myös punoitti. MS-taudin vanhat oireet tulevat pintaan infektioiden yhteydessä. Olisiko oireet kuitenkin siitä johtuvia. Kävin näyttämässä terveyskeskuksessa korvan taustaa, johon sain antibioottikuurin kaiken varalta.  Soitin myös neuron poliklinikalle, josta lääkärin ohje oli mennä päivystykseen neurologin tutkittavaksi. Sovimme kuitenkin, että odotan perjantaihin ja seuraan tilannetta.


Torstai-iltana kompuroin kotona seinistä ja huonekaluista kiinni pitäen, että en olisi kaatunut. Jalat tuntuivat pettävän alta ja tasapaino heitti. Ehkä minulla olisi aihetta kuitenkin perjantaina mennä neurologin luo näytille. Kyyneleet ovat niin tuttu juttu. Surusta ja kiukusta. Miksi tämä tauti ei pysy aisoissa ja miksi tämän hetkisen lääkityksen teho ei näy vasta kuin joulukuussa!!!

Olen jo tottunut päivystyksessä odotteluun. Laukkuun menee tabletti, paperia ja kyniä, eväsleipä ja juotavaa. Kaiken varalta sairaalaan jäämistä varten hygieniavälineet ja vaihtoalusvaatteet. Ennen päivystykseen lähtöä en käy vessassa, vaikka kuinka pissattaa. Virtsan pitäisi olla rakossa mielellään 4 tuntia. Virtsanäyte otetaan aina virtsatieinfektion poissulkuun. 

Sitten odotellaan. Pari tuntia, että verikoetulokset on takaisin. Minulla oli jo aamulla tuntunut kummaa pääkipua. Kärsin migreenistä, mutta tämä oli aivan erilaista pään jomotusta. Päivystykseen mennessä oikea silmä alkoi kipeytyä ja odottelun aikana se kipeytyi koko ajan enemmän. Se siitä Gordon Ramsay huutamisen katselemisesta tabletilta. Silmän auki pitäminen sai maailman pyörimään ja oksettamaan. Torkahdin muutaman minuutin odotusaulan penkillä maaten.

Neljän aikaa kyselin jo, milloin pääsen lääkärille. Olo alkoi olemaan jo todella huono. "Ihan kohta" Lähempänä puoli viittä istuin lääkäriä vastapäätä. Tämä todellakin on nyt kolmas relapsi. Annetaan tähän toinen "kortisonipulssi" (kortisoni auttaa hermoja toipumaan nopeammin). Koska ensimmäinen kortisonipulssi meni sairaalassa ongelmitta, tämän voi ottaa nyt kotona (isosta kortisoniannoksesta saattaa tulla psykoosi). Sillä hetkellä ei ollut mitään mahdollisuutta, että voisin ottaa mitään suun kautta. Oksettaa ja pyörryttää. Ensimmäinen annos voitaisiin antaa osastolla, jossa kuulemma on tilaa. Se sopi oikein hyvin.


Pääsin päivystyksen paariaulaan makaamaan  (kirjoitin vahingossa aluksi BAARIAULAAN...) ja odottamaan osastolle pääsyä. Kanyyli saatiin kolmannella pistolla kämmenselkää. Keittosuolatippa, pahoinvointi- ja kipulääkettä suoneen. Puolen tunnin minuutin unet. Herätessä pahin silmäkipu oli pois. Maailma ei enää pyörinyt niin kovasti. Voinnin puolesta pystyin sittenkin lähtemään kotiin ja aloittamaan kortisonit suun kautta. 


Tänä aamuna edessä oli melkoinen urakka.  Otettava oli kolmekymmentäyksi 1 cm kokoista kortisoni tablettia, joiden jälkimaku on kammottava (kyllä, luit oikein). Urakkaan meni kaksikymmentäminuuttia, puoli litraa limukkaa ja kupillinen mansikoita vaniljakastikkeella. Sama riemu jatkuu vielä kahtena päivänä. Tänään otetaan jo jalkojen ja käsien väsymyksen vuoksi hiljoksiin. Kiitos kortisonin, nyt saa olla pään pökkyräisenä, suussa on kamala jälkimaku ja pissalla pitää juosta puolen tunnin välein. Illalla pitää ottaa vielä unilääke, että saa nukuttua. Toivottavasti ensi viikolla pääsee taas lenkille ja uskaltaa nostaa pottukattila pois levyltä ilman pelkoa, että kädet ei kanna. 

Minä olen yhteiskunnan pohjasakkaa - surullisen raadollinen kuva sosiaalituilla elävistä

torstai 10. elokuuta 2017
Vaikka tähän ikään mennessä olen oppinut, että elämä on joskus todella arvaamatonta, eikä aina myönteisessä mielessä. Elämä harvoin menee omien odotusten mukaan. Olen kokenut monta menetystä ja joskus matto on vedetty jalkojen alta, niin että mätkähtää pyllylleen pitkäksi aikaa. Kuten kirjoitin aiemmin - yleensä maasta päästää ylös. Kaikkia menee ohi aikanaan tavalla tai toisella. 

Nyt MS-taudin kanssa elämän arvaamattomuus on konkretisoitunut vieläkin enemmän. Taudin ärhäköityminen tuo huolen tulevaisuudessa ja taloudesta. Pystynkö enää käymään töissä? Pystynkö tekemään täyttä tuntimäärää? Mitä jos joudun varhaiseläkkeelle? Kuinka meidän perhe pärjää? Mitä jos joudun turvautumaan jossain vaiheessa sossun tukiin - sehän on todella HÄPEÄLLISTÄ...


Joku varmaan miettii, että miksi talous kaatuisi siihen, jos minä en pysty käymään töissä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä perheessä. Muutimme mieheni ja esikoisemme kanssa Englannista Suomeen 4 vuotta sitten. Syynä oli minun halu muuttaa omaa perhettäni ja tukiverkkoani lähemmäksi. Nyt MS-tautiin sairastuttani olen todella onnellinen, että muutimme.. Olimme ehkä sinisilmäisiä sen suhteen, että mieheni saisi helposti töitä. Karu totuus on paljastunut, että töiden saaminen ei ole helppo juttu ainakaan pohjoisemmassa Suomessa, jossa työttömyysprosentti on korkea. Suomen kielen oppiminenkaan ei osoittautunutkaan aivan helpoksi nakiksi ja kun jo lumen luomiseen pitäisi olla tutkintopaperi näytettävänä (tämä nyt on kärjistetty) on suoraan peruskoulun penkiltä töihin mennyt puolisoni henkisesti potkittu palasiksi. (huom. Englannissa on vielä luokkasysteemi ja mieheni ikäluokasta valtaosa niistä duunareista on mennyt työelämään peruskoulusta. Eri maa, eri systeemi). 

Se sisu ja halukkuus kielen oppimiseen ja töiden aktiiviseen etsimiseen loppuu jossakin vaiheessa - ainakin silloin kun kurssien kouluttajat sanovat, esimerkiksi " jos haluatte töitä, niin muuttakaa pääkaupunki seudulle" tai " suomalaiset työnantajat, ovat epäluuloisia ulkomaalaisia työnhakijoita kohtaan". Jälkimmäisen lauseen kohdalla voisi rehellisesti sanoa "rasistisia", mutta ollaan siitä nyt hiljaa. Jostain kumman syystä mieheni ei halua pakata laukkujaan ja suunnata takaisin kotimaahansa (kuten näissä tapauksissa yleensä sanotaan). JOSTAIN syystä mieheni haluaa olla perheensä luona ja me ollaan jo nyt niitä tuen avulla eläviä iilimatoja, jotka imevät Suomen talouden kuiviin. Lisätään tähän vielä, että itse olen tippunut jo Kelan sairaspäivärahalle. Tuplasti Suomen talouden nurin puhaltajia täällä! Minulle nyt kukaan niin ei ole sanonut moista, mutta jos on uskominen niihin kommentteihin, joita ihmiset nettiin jättää, niin monella on surullinen suhtautuminen asiaan. 


Pysähdytääs hetkeksi ja mietitään, kuinka RAADOLLINEN ajattelutapa osalla Suomalaisista vallitsee niitä kohtaan, jotka eivät pysty itseään elättämään tai jotka tarvitsevat tukia ja apua. Vahvat selvityköön ja heikommat kuolkoon - eikö vain. Siinä ajattelumallissa lähimmäisenrakkaus on nakattu romukoppaan. Muistetaan kuitenkin, että me elämme YHTEISkunnassa. Eikö yhteiskunnassa - vähän niin kuin valtaisassa kylässä muut huolehdi heikoimmista ja vähäosaisimmista? Niistä, jotka syystä tai toisesta eivät sitä itse pysty tekemään. Jos niin monen suomalaisen raadollisen ajatteluntavan mukainen yhteiskunta perustettaisiin, niin kuinka moni pystyisi oikeasti katsomaan itseään peiliin, kun näkisi köyhät, lapset mukaan lukien kerjäisivät kadunkulmissa tai heidän langanlaihat ruumiinsa makaisivat hengettöminä porttikongeissa. Ihan oikeasti. Sitähän se olisi. 

En sano, etteikö Suomessa ole myös niitä, jotka lypsävät kaikki mahdolliset etuudet ja heidän elintasonsa näyttää vastaavan niitä, joiden pankkitilille tulee työnteolla monta tuhatta euroa kuukaudessa. Sekään ei ole oikein. Kannattaa tarkastella asiaa kuitenkin useammasta vinkkelistä. Elämä on arvaamatonta. Puolison työpaikka saattaa lähteä alta ja toista ei löydy. Lapsesi saattaa saada loppuelämän hoidon vaativan aivovaurion autoilijan törttöillessä suojatien kohdalla. Puolisosi saattaa päättää päivänsä oman käden kautta jättäen sinut maksamaan yksin korkeaa lainanlyhennystä. Saatat itse sairastua vakavaan työkyvyn vievään sairauteen. Niissä tilanteissa ei yksin pärjää. On pakko tukeutua Suomen sosiaaliturvaan. Tai ehkä me edetään siihen, että rikkaat elää ja köyhät kuolee. Se on surullinen tulevaisuudenkuva. 

Köyhän käytännön niksejä - joululahjat on jo ostettu

keskiviikko 9. elokuuta 2017


Onko liian aikaista puhua joulusta... jouluttajille ei, muille varmaan kaikki jouluun liittyvä ennen marraskuuta saa näkemään punaista. Eikä joulunpunaista vaan ärtymyksestä johtuvaa verisuonien poksahtelun punaista.

Olen naimisissa joulufanin kanssa. Jos ajattelee, että Suomessa mennään liiallisuuksiin joulun ja sen juhlimisen kanssa, niin kannattaa käydä viettämässä joulukuu Englannissa ja osallistua jonkun perheen joulunviettoon. Minä sain jouluun kunnon siedätyshoidon heti toisena jouluna Englannissa, jolloin juhlin sitä mieheni perheen kanssa. Siitä kai pikkuhiljaa minustakin tuli jouluttaja. Varsinkin uskoontulon jälkeen olen yrittänyt paneutua yhä vähemmän joulun materialistiseen puoleen hiljentyä joulupaaston hengessä. Joululaulut, kuusi ja koristeet (meillä laitetaan muovikuusi koristeineen pystyyn jo marraskuun lopussa)...niissä vaan on sitä jotain, joka saa sisällä hyvänolon kuplintaa aikaiseksi. 

( Englantilaista jouluateriaa pubiversiona)

Vaikka olen jouluttaja ja tykkään antaa toisille lahjoja, ei minulla mene lahjoihin koskaan hirveitä summia rahaa. Helpointa on tietenkin sopia, että joululahjoja ei osteta, mutta jos nyt satut olemaan perheessä/ suvussa, jossa niitä annetaan (eikä vain sitä yhtä), niin tässä tulee köyhän niksi: ala joulushoppailemaan hyvissä ajoin. Kun on hyvissä ajoin liikkellä säästää paljon joululahjoihin menevää rahaa puhumattakaan joulustressin minimoimisesta.

1. Käytä hyväksi kaupoissa jo edellisen joulun alennusmyynnit. Sitä seuraava kesäale ja kaikki siinä välissä. Lahjan saajan tuntien tietää noin suurin piirtein, mistä toinen tykkää. Itse ostan suurimman osan lahjolahjoista alennusmyynneistä.

2. Isommissa marketeissa on aleja tuon tuo tuostakin ja jopa alehylly, mihin ilmaantuu säännöllisesti poistotuotteita. Ne kannattaa katsoa läpi kauppareissuilla.


3. Kannattaa seurata myös nettikauppojen ja kauppojen nettisivuja. Lapsille hyviä joululahjoja löytyy esim. Toys r us- nettisivulta kesäalesta - ja usein tavaraa, jota ei itse liikkeessä ole.

4. Omat tekemät lahjatkin kannattaa ainakin aloittaa hyvissä ajoin. Vaikka jo tammikuussa. Itse olen to-del-la hidas neulomaan ja minulla menee hyvin pian mielenkiinto projekteihinja viime lokakuussa aloittamani kaulaliina (kyllä KAULALIINA!!!) jäi puoliväliin. Yritän saada sen nyt täksi jouluksi valmiiksi. 

Olen useampana vuonna tehnyt miltei kaikki joululahjaostokset viimeistään syyskuuhun mennessä. Konvehtirasiat ja myöhemmin vuoden aikana julkaistavat esim. pelit ja filmit on pakko ostaa myöhemmin. 

Miten ruudun toisella puolella...onko siellä jouluttajia tai muita, joilla joululahjat on jo melkein ostettu? Ja hei...mukavaa joulunodotusta 😂






Kun ei enää vain jaksa

tiistai 8. elokuuta 2017
Eilen illalla piti taas vuodattaa muuan kyynel. Tympäisee ja suututtaa. MS-tauti on nyt ollut hyvällä jamalla. Jaksan jo puuhailla päivän aikana melko paljon. Jalat toimii melko ongelmitta useimpina päivinä. Välillä on tuntunut, että MS-tautidiagnoosi oli vain pahaa unta. Sitten tulee maanantai, keskiviikko ja perjantai. MS-lääkkeen pistopäivät.

Pistän kolmesti viikossa Copaxone-nimistä lääkettä ihon alle rasvakudokseen. Paikkoina reisi, vatsa, käsivarsi ja pakara. Pistoalueita tulee kierrättää ihon ja rasvakudo kestämisen vuoksi. Copaxonesta tulee aika ärhäköitäkin reaktioita iholle. Reiteen en ole enää suostunut pistämään, koska sinne pistäminen käy todella kipeästi. Tätä mieltä on moni muukin Copaxonea pistävä.

Itse neulanpisto ei juurikaan tunnu, mutta minulla se aiheuttaa muutama minuutti sen pistämisestä kirvelyä pistoalueelle ja noin 5 cm sen ympärille. Välillä, kuten eilen lääkkeen levitessä minulle tulee kovaa kirvelyä muualle. Pistin käsivarteen ja 5 minuuttia sen jälkeen, minulla oli aivan jär-kyt-tä-vät kivut yläselässä ja rinnalla. Joko kipukynnykseni on madaltunut tai kivut olivat vain niin kovat, että purskahdin itkuun. 


Viime perjantaina pistin vatsaan. Aiemmin se on ollut kaikista miellyttävin pistopaikka. Ihoreaktio on hyvin maltillinen ja kipu ei leviä kovin laajalle. Näin ei ollut tällä kertaa vaan pistopaikalle nousi paukama, seuraavana päivänä se oli mustelman ja ihoreaktion sekoitus. 3 päivää myöhemmin alue edelleen punoittaa hieman. Olen pistänyt tätä lääkettä kesäkuun lopusta saakka ja olen jo nyt kurkkuani myöten sitä. Miten ihmeessä tämän kanssa pystyy elämään vuosikausia? 

Suun kautta otettavat lääkkeet olisi ehkä helpompia. Lääkkeet ovat kuitenkin teratogeenisiä eli aiheuttavat sikiön epämuodostumia - vahinkoraskaus pitäisi lopettaa (ei kiitos). Näin kun parisuhteessa ollaan, niitä lääkkeitä käyttäessä pitäisi olla käytössä varma keino ehkäistä jälkikasvun tuloa. Niistä se helpoin, kaupasta ostettava keino ei kuulemma ole tarpeeksi luotettava. Itse kaikki lääkkeelliset tai lääkärin laittamat vieheet ja kapselit kokeilleena tiedän, että lisähormonit pistävät oman pönttöni sekaisin kontrolloimattomiin tunneheilahduksiin tai aiheuttavat muita sivuoireita. Ei kiitos siis sillekin. Nyt täytyy neurologin kanssa keskustella asiasta ja itse mietin jo kovasti sterilisaation mahdollisuutta. Saa nähdä...

Onko lasten kuvien julkaiseminen blogissa oikeasti okei?

maanantai 7. elokuuta 2017
Olen miettinyt viime aikoina, että miten saisin blogilleni lisää lukijoita. Tekstiin ja kuviin voisin varmasti panostaa enemmän, mutta toisaalta tämä on vain harrastus. Harrastus, johon aikaa löytyy vain rippeittäin arjen keskellä. Tottakai blogia kirjoittaessa on melkein aina jossain takaraivolla pieni toive, että olisi kiva joskus saada sen kirjoittamisella edes muutama lantti. Siihen tietenkin tarvitaan suuri lukijamäärä. Todennäköisyys siitä netin ollessa pullollaan blogeja, on hyvin pieni. 

Tiedän monta vuotta takaperin pitämäni blogin perusteella, että suuremman lukijavirran saamiseen kannattaa hyödyntää kuvia omista perheenjäsenistä. Kuvat lapsista ja puolisosta avaavat verhon miltei täysin auki kirjoittajan elämään ja toisen elämän tirkistely on monista muista minun lisäkseni mielenkiintoista ja hauskaa. Sillehän blogit ja sosiaalinen media perustuu. 


Eikö kuitenkin omien perheenjäsenien kuvien julkaiseminen lukijavirran saamiseksi ole aika moraalitonta? Eikö sen voisi melkein rinnastaa lapsityövoimaan? Blogeissakin on ollut vuosien saatossa monen monta kirjoitusta lasten kuvien julkaisemistä sekä puolesta että vastaan. Itse julkaisin esikoiseni vauvakuvia ja kuopuskin on tainnut vilahtaa nykyistä edeltävässä blogissa. Nykyisin täysin tunnistettavia kasvokuvia ei kenestäkään perheenjäsenestä enää näy. Miksi? Siksi kun alkoi tuntua niin väärältä. Melkein samalta kuin julkaisisin kuvia itselle tuntemattomista ihmisistä ilman lupaa. Varsinkin kun blogiani voi lukea kuka tahansa. Itsellä on lasten kuvia somessa, jossa ne näkee vain tutut. Ehkä tässä minua voi kutsua tekopyhäksi - eihän some ole kuitenkaan koskaan vuotovarma.

Vaikka kuinka ajattelemme, että tulevaisuus on vielä nykyistä digitaaliaikaisempaa. Some ja netti on lapsille tuttu juttu heti kun sormet pystyvät älypuhelimen käyttöön. Tulevaisuudessa työnhakuun pitää hakijan olla brändännyt itsensä nettiin. Joku näkee siinä vain kehitystä ja upeita mahdollisuuksia. Itse näen siinä entistä ahdistuneempia ja masentuneempia sukupolvia. Ehkä juuri sen takia haluan pitää lapseni pois vieraampien katseilta - siihen saakka, että he pystyvät itse tekemään järkevän valinnan asian suhteen. Mieheni on jo valinnan tehnyt ja haluaa pysyä pois ihmisten silmistä niin paljon kuin on mahdollista. 

Nostetaan siis jälleen keskustelu asiasta esille. Onko lasten esittely blogissa ok vai ei?



Köyhän käytännön niksejä - vaatekaapin järjestely

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Iltasanomissa oli heinäkuun alussa aika mielenkiintoinenkin juttu "Katso, oletko köyhä".  Jutun tulorajojen mukaan meidän perheemme on köyhä. Sairauteni on tuonut mukanaan taloudellista epävarmuutta: mitä jos en enää pystyisikään tekemään täyttä työaikaa. Mitä jos ei pystyisi enää käymään töissä. Köyhästä tulisi vieläkin köyhempi. 

Köyhyys on toisaalta aika suhteellinen käsite. Toiselle se on sitä, ettei etelän lomareissuja pystytä tekemään. Toiselle sitä, että vatteissa tyydytään markettien halpismerkkeihin. Valitettavasti Suomessa se on myös monelle sitä, ettei rahat riitä ruokaa. Ja ei, aina se ei ole ihmisen oma vika, että olisi taloudensa sotkenut niin pahasti, että näkee nälkää. Elämä on usein monimutkaista ja syy-seuraussuhteet eivät ole yksiselitteisiä. 

Miten köyhän kannattaisi elää? Ensimmäisenä ainakin myöntää olevansa köyhä. Toisena lopettaa rahan laittaminen kaikkeen turhaan. Itse huomaan, mitä minimaalisemmin elän, sitä vähemmän tuhlaan. Olen karsinut paljon omistamiani tavaroita ja mitä vähemmän niitä on ympärilläni, niin sitä vähemmän olen ostanut niitä lisää. Kummallinen, mutta toimiva periaate. Ehkä se toimii sen vuoksi, että pienemmän tavaramäärän keskellä, tietää tarkemmin, mitä omistaa ja tällöin heräteostoksia/ tuplakappaleita tulee ostettua vähemmän. Itse kyllä kompuroin asian kanssa varsin säännöllisesti. Minkään taidon oppiminen ei taida olla hetkessä tapahtuva juttu vaan pidempi prosessi, jossa notkahduksia tulee välillä.

Oma akilleen kantapää keittiön kaappien lisäksi on ehdottomasti vaatekaappini. Vaikka ostankin yleensä vain alennusmyynneistä, kirpputoreilta ja kiinakaupoista alle kympin vaateparsia, niin vaatekaapppi on sitä luokkaa pullollaan, että sitä siivotessa löydän aina vaatteita, joita en muistanut omistavani. Olen yrittänyt kokeilla aikoinaan "kapselivaatekaappia" siinä onnistumatta. En myöskään usko "teoriaan", että ostamalla kaalliimpia ja laadukkaampia vaatteita, vähentää omistamaansa vaatemäärää. Niillä, joilla on varaa ostaa sadan euron pellavapaita, näyttää olevan aivan yhtä lailla vaatekaappi täynnä. Kirpparilöytyjen sijasta hengareissa roikkuu vain monta niitä sadan euron vaatekappaletta. 


Kuten kaikessa muussakin elämässä, pienet muutokset ja pitemmän aikavälin prosessit tuottavat paljon pysyvämpiä tuloksia, kuin suuret ja nopeat. Olen tyhjentänyt viimeisen parin kuukauden sisällä vaatekaappian useaan otteeseen. Olen käynyt läpi jokaisen vaatekappaleen: palveleeko se enää käyttötarkoitustaan tai pidänkö enää siitä. Ensimmäiset tyhjennyskerrat olivat hieman varovaisempia, mutta eilen tyhjensin kaappia jo melko ankaralla kädellä - ehkä juuri sen takia, että olen harjoitellut sitä muutaman kerran. Tällä kertaa sain pari pussia kierrätykseen menevää tavaraa ja ison kanssa kirpputorille myyntiin. Aiemmilla tyhjennyskerroilla saalis on ollut ehkä puolet siitä.


Tärkeänä osana hengarikaapin tyhjennystä oli sinne jäävien järjestely. Vaikka siivoaminen ei kuule lempiasioihini, niin tavaroiden järjestely on aivan toinen juttu. Rrrrrrakastan järjestelyä, laputtamista ja listojen tekoa. Vaatekaapin hyllyjen reunoissa on jo pitkään ollut laput, mitä sillä hyllyllä on. Nyt laitoin hengarikaapin melkein jokaiseen hengariin lapun, mitä sillä roikkuu. Näin näen nopeammalla vilkaisulla, mitä oikeasti omistan. Toivon, että tämä vähentää uusien vaatteiden ostamista ja myös sitä, että vaate palaa pesusta oikealle paikalle. Tosiasiassa pärjäisin kymmenellä vaatekappaleella, mutta sen luokan karsiminen tuntuu nyt liian radikaalilta. Ehkä sekin aika koittaa jossain vaiheessa. Nyt taidan kuitenkin haastaa itseni edes puoleksi vuodeksi olla ostamatta yhtään vaatekappaletta (tästä poikkeuksena sukat ja alusvaatteet). Who's in?






Jotain ihanaa on tapahtunut

keskiviikko 2. elokuuta 2017
Jotain ihanaa on tapahtunut. Kortisonikuuri on tepsinyt! Energiatasoni ovat koko ajan olleet noususuunnassa ja parina viime päivänä olen käynyt muutaman kilometrin reippaalla kävelylenkillä. Jalat hieman muistuttelevat lenkin lopuksi taudista, mutta uskallan luottaa, että jalat kantaa. Sormenpäissä on edelleen  tunto tallella ja päiväunet eivät ole enää joka päivä aivan pakolliset - enemmänkin takuu siitä, että jaksan touhuta vielä illankin. Rinnassa kuplii niin mahdoton onnen tunne, että suu vääntyy väkisinkin jatkuvaan hymyyn. 


Näin on hyvänä päivänä, mutta niitä onneksi on nyt enemmän, kuin niitä, milloin ms-tauti muistuttaa itsestään. Viime sunnuntaina takana oli huonosti nukuttu yö ja aamulla jalat olivat kankeat tukit. Kirkossa seistessäni (ortodoksikirkossa pääasiassa seistään liturgian eli jumalanpalveluksen ajan saarnan aikaa lukuunottamatta voinnin niin salliessa) jaloissa tuntui voimattomuutta ja tärinää. Muutaman kerran levähdin istuen ja seistessäni tukeuduin edessä olevan tuolin selkänojaan. Jalkojen oireilu kuitenkin helpotti iltapäivällä nukuttuani pari tuntia. Nyt on koettu ja todettu useamman kerran, että kuumuus ja vähäinen uni ovat selvästi asioita, jotka laukaisevat ms-oireilua. 


Olen ollut useampana päivänä tyypillinen minä. Impulsiivinen, "jokapaikanhöylä". Minulla on taas monta rautaa tulessa - ehkä liian paljonkin. Lähipiiri tekee kyllä pieniä huolestuneita huomautuksia, että ottaisin edelleen rauhallisesti. Mutta ei. Laitan ruokaa, leivon, järjestelen kotia ja suunnittelen tekeväni vielä edes pienen vaellusmatkan Lapin suunnalle ennen kesän loppua. Kaikki kuulostaa aivan normaaliarjelta muille (paitsi ehkä se vaellusmatka), mutta minulle ne on parin kuukauden ajan olleet muille delegoitavia asioita. 


Huomaan kuitenkin, että minusta on tullut itseäni kohtaan hieman armollisempi viime kuukausien aikana. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä - ei oikeastaan lähellekään täydellistä. "Aika hyvä" on niin monella elämän osa-alueella täysin riittävä!